Teksti: Inka Närhi
Kuva: MUSAMUSA
MUSAMUSA on siskosten Rosanna ja Roosa ”Mandeloz” Mantilan intohimoprojekti. Tässä musiikkiohjelmassa tehdään mitä halutaan ja inspiroidutaan vahvoista naisista.
MUSAMUSA sai alkunsa podcastina Roosan makuuhuoneesta helmikuussa 2020, mutta nyt se on soinut Radio Helsingin kanavalla jo reilun kahden vuoden ajan. Ohjelmassa tarkastelun alle päätyy musiikkimaailman ajankohtaisia asioita ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Välillä tehdään kaksi erikoisjaksoa Motörheadistä, koska miksi ei.
Matkaa makuuhuoneesta Radio Helsingin studioon on tehty omaehtoisesti, ja kaksikko vastaa edelleen itse ohjelman sisällöstä ja musiikista. Ohjelmalla ei ole tarkkoja raameja, ja tärkeää on nauttia tekemisestä. Molemmat käyvät päivätöissä, joten MUSAMUSA on toistaiseksi sivubisnes. Lisäksi molemmat ovat muusikoina mukana useissa projekteissa, muun muassa yhteisessä yhtyeessä Ajastaika.
Ohjelman itseironinen, epävirallinen motto me emme tiedä musiikista mitään näyttää keskisormea epäilijöille. Selvää on, että musiikkitietämystä kaksikolta löytyy. Molemmat ovat musiikkiopiston ja -luokkien kasvatteja, ja ennen kuin raskas musiikki vei mennessään, musiikin opiskelua tahditti klassinen musiikki. Ala-asteella Vaasassa vallitsi tiukka kuri siitä, että klassisen musiikin tunneilla ei rokkia soitettu. Ouluun muuton myötä pelikenttä laajeni, mukaan tulivat pop- ja jazz-musiikin opinnot konservatoriossa sekä ensimmäiset omat bändit.
Tapaan kaksikon Pub Thirsty Scholarissa, joka on molemmille tuttu omilta opiskeluajoilta Helsingin yliopistossa. Roosa on opiskellut poliittista historiaa ja Rosanna musiikkitieteitä. Molemmat saivat maisterin paperinsa 2019.
”Mä en aina jaksais tuoda tätä sukupuoliasiaa esiin”, aloittaa Roosa ja miettii, ”itse koen että tälle on paikkansa, et kaks mimmii puhuu Deep Purplesta”. Ennen MUSAMUSAa Roosa oli huomannut, ettei radiota kuunnellessaan pystynyt samaistumaan siellä puhuviin juontajiin, eikä musiikkikaan oikein napannut. Kuuntelijapalautteen perusteella monet olivat kohtalotovereita Roosan kanssa.
”Onhan tää aika niche”. Roosan mukaan tällä konseptilla ei tehdä Suomen suosituinta ohjelmaa, mutta eivät he siihen tähtääkään.
Kaksikon omien kokemusten mukaan ohjelman ovat ottaneet omakseen rockin ja metallin ystävät, jotka eivät löydä mielenkiintoista kuunneltavaa suurilta kaupallisilta radiokanavilta. ”Kyl mä haluan myös näyttää keskisormea sille et miltä näyttää perinteinen rocktoimittaja”, sanoo Roosa. Representaatio on edelleen suppeaa.
Kun kaksikon ohjelma tulee puheeksi uusien tuttujen kanssa, alkaa toisinaan tenttaaminen ja epäily. ”Kun me ei ollakaan niitä jonenikuloita”, Rosanna jatkaa. Kun kaksi nuorta naista keskustelee maskuliiniseksi mielletystä rock- ja metallimusiikista, vihaviesteiltä ei vältytä. Vaikka suurin osa palautteesta on positiivista ja kritiikki asiallista, mukaan mahtuu huorittelua ja kommentointia siitä, että te ette tiedä musiikista mitään.
Toisaalta me emme tiedä musiikista mitään -moton voi ajatella kuvaavan myös ohjelman uteliasta luonnetta, keksii Rosanna haastattelun aikana. Ohjelmassa ei pyritä siihen, että kaikkiin keskusteltaviin aiheisiin olisi valmiita vastauksia. Monesti kiinnostavampaa on kysyä kysymyksiä ja
herättää keskustelua. Rosanna huomauttaa, että monesti mitä enemmän jostain asiasta tietää, sitä myös ymmärtää, kuinka vähän oikeastaan tietää.
Rosanna kertoo inspiroituvansa vahvoista, ehdottomista naisista. Hän mainitsee Plasmatics-yhtyeen laulajan Wendy O. Williamsin, joka oli todellinen punkmaailman rääväsuu. Williams ei istunut mihinkään muottiin, vaan joutui rajun olemuksensa vuoksi toisinaan keikkapaikoilla virkavallan kanssa tekemisiin 80-luvun Yhdysvalloissa. Omaehtoisuus, rajojen rikkominen, ja anteeksipyytelemätön asenne kiehtovat.
Roosan taas sai tarttumaan bassonvarteen Iron Maidenin Steve Harris. Lisäksi Roosa kertoo ihailevansa Khruang–yhtyeen basistia Laura Leetä, joka näyttää esimerkillään, ettei soittimen takana tarvitse olla maskuliininen ollakseen vakuuttava. Roosa muistaa, kuinka häntä opettaneet miesopettajat kehottivat häntä soittamaan kuin mies. Tuskin pahantahtoisesti, mutta kuitenkin luoden ajatusta miehisyyden tavoittelun tarpeellisuudesta.
Musiikkitoimittajista esikuvana molemmille toimii Heli Nevakare, joskin nimeä täytyy hetken kaivella. ”Siitä on se kuuluisa pätkä, kun se haastattelee Lemmyä!” Roosa muistaa heti. Nevakare oli 80-luvulla yksi harvoista naisrocktoimittajista, eikä hänen omintakeinen esiintymistyylinsä iskenyt kaikkiin.
Nykypäivän musiikkijournalismilta Roosa kaipaa kuitenkin enemmän. Juttujen määrä tuntuu korvanneen laadun, mikä kenties johtuu musiikkijuttujen huonoista palkkioista. ”Onko se edes journalismia, jos sä kopioit tiedotteen ja julkaiset sen?” Roosa kysyy ja pohtii, eikö ihmisiä kiinnosta enää lukea musiikkijuttuja. Hän muistaa itse lukeneensa teini-ikäisenä paljon nuorten kulttuurilehtiä, esimerkiksi Suosikkia, jossa musiikki oli vahvasti esillä.
Tulevaisuudessa kaksikko toivookin pääsevänsä audion ohella kirjoittamaan musiikista. Etenkin pidemmät, kunnolla aiheeseen sukeltavat jutut odottavat kirjoittamista. Ideoita on jo pöytälaatikossa.
Millaista sitten on tehdä oman siskon kanssa töitä? ”Helppoa”, vastaa Rosanna välittömästi. Kaksikosta huomaa, että he ovat hitsautuneet tiiviiksi tiimiksi. Siskosten perhe muutti usein, ja he asuivat myös Etelä-Koreassa ja Espanjassa. Monesti ennen kuin uudet kaverit löytyivät, ainoa kaveri, joka edes puhui samaa kieltä, oli oma sisko. Kun luottamus on kunnossa, uskaltaa niin ideoida kuin olla eri mieltä. Molempia tarvitaan hyvän ohjelman teossa, Rosanna linjaa. Eivätkä uudet, jännittävätkään tilanteet lamauta. ”Kun voidaan vaan katseista kattoo, et okei, me handlataan tää”, Rosanna kiteyttää.
