Sosiaalisessa mediassa juhlitaan syntymäpäiviä ja virstanpylväitä. Onko kaiken elämän keskellä tilaa kuolemalle?
Facebook-kaverini Sara meni kihloihin. 71 tykkäystä ja viisi kommenttia. Satu osallistuu tapahtumaan ”Lihaton lokakuu”. Hyvä Satu, tykkään. Tapio osallistuu tapahtumaan ”Matin hautajaiset”.
Hätkähdin viestiä, sillä se oli uutisvirrassani ensimmäinen laatuaan. En tiennytkään, että hautajaisista voi tehdä samanlaisen tapahtuman kuin tupareista tai synttäreistä. Mahtuvatko läheisen kuolema, hautajaiset ja henkilökohtainen suru sosiaaliseen mediaan?
Matin hautajaisiin osallistuneen Tapion mielestä merkittävää hautajaiskutsussa oli se, että sen sai suoraan leskeltä eikä vaikka kaverin kaverilta puhelimessa. Hänen mukaansa ei olisi ollut varmaa, olisiko häntä kutsuttu hautajaisiin ilman Facebookia, sillä hän ei ollut kovin läheisissä väleissä Matin kanssa.
Näkyykö tässä sosiaalisen median ihmisiä yhdistävä vaikutus?
”Kyllä nimenomaan”, Tapio vastaa ja jatkaa, ”sosiaalista mediaa voi käyttää myös tyylikkäästi. Kutsussa oli sama teksti kuin kirjallisessa ja kirkko oli täyteen pakattu.”
Hautajaisiin osallistui klikkaamalla 111 kutsuttua. Yhteisöllisyys näkyi myös siten, että Matin Facebook- kaverit kirjoittivat tapahtuman seinälle suruvalitteluja ja muistelivat häntä niin sanoin, kuvin kuin videoinkin. Silti ihmettelin, miksi minulla – täysin ulkopuolisella ihmisellä – oli mahdollisuus päästä töllistelemään Matin mennyttä elämää ja läheisten surua.
Ilmiö ei näköjään ole täysin uusi, sillä se on aiheuttanut keskustelua blogeissa ja verkon keskustelupalstoilla. Kuolemasta puhumisen puolustajat kertovat, kuinka viestittelystä ja surun jakamisesta on ollut apua suruprosessin aikana. Vastustajat taas kokevat viestittelyn kiusallisena ja ärsyttävänä. Joidenkin mielestä se vaikuttaa jopa sympatiapisteiden onkimiselta ja siten loukkaavalta vainajaa kohtaan.
Puolustajat ja vastustajat erottaa heidän näkemyksensä siitä, mikä on Facebookin rooli ihmisten elämässä. Puolustajien mielestä myös kuolemasta ja surusta pitää saada kirjoittaa, kun kerta kaikesta muistakin asioista niin tehdään. Sen sijaan vastustajien mielestä sivuston ei tarvitse koskea koko elämää.
Koko ilmiön kermaa ovat hautajaisissa otetut selfiet. Kuvissa poseeraukset ovat tapahtuman luon- teeseen nähden yllättäviä: löytyy duckfaceja, irvistyksiä, kieroon katsovia silmiä ja lyhyitä pikkumustia. Hashtagit ovat #finnishboy #rip #tags4likes –tyylisiä. Kuvat ovat viihdyttäneet verkkoyleisöä, mutta myös herättäneet pahennusta. Yhdessä julkaisussa mies istuu autossa tuhkauurnan kanssa.
”Meitsi istuu autossa mummi sylissä. #mummi #hautajaiset”, kuvateksti valaisee. Hänen tuttunsa kommentoivat kuvaa: ”Tästä ei oikein voi tykätä…”
Hautajaisissa otettuja selfieitä on myös puolustettu. Caitlin Doughty ehdottaa verkkolehti Jezebelin jutussaan A Passionate Defense of Selfies at Funerals, että koska kuolema ei ole läsnä länsimaisessa kulttuurissa, hautajaisissa otetut omakuvat voivat olla osoitus uudenlaisesta rituaalista ja suremisen tavasta älypuhelinten aikakaudella.
Verkossa ollaan siis eri mieltä kuoleman roolista somessa. Kahtiajako näkyy myös arkikeskustelussa. Tuttavani mielestä se ei enää koske häntä, mikäli lähimmäiset haluavat muistella ja surra sosiaalisessa mediassa. Minä taas en halua muisteluseiniä, surupäivityksiä tai kuvia tuhkasta häveliäiden hashtagien kera. Ehkä meidän molempien on parasta kirjoittaa testamentteihimme selkeät ohjeet siitä, miten toivomme meitä käsiteltävän sosiaalisessa mediassa kuolemamme jälkeen.
Henkilöiden nimet on muutettu.
