Ylitä, riko ja venytä. Rajat ovat kuin haasteita.
Raja on mielen peruskäsitteitä, jolle on vaikea keksiä synonyymeja. Sen johdannaiset vilisevät kielenkäytössämme niin usein, ettei niihin juuri kiinnitä huomiota: rajoittaa, rajata, rajatila ja niin edelleen. Elämäämme rajoitetaan laeilla, normeilla ja valtioiden rajoilla.
Opiskelija törmää rajoihin tämän tästä. Jo pääsykokeissatulevat tutuiksi pisterajat. Yritteliäimmät törmäävät tulorajoihin, jotka vetävät rajaa työntekijän ja opiskelijan välille.
Itse en kannata tulorajojen poistamista. Toisaalta en halua muodostaa asiasta ehdotonta kantaa, koska en ymmärrä edes välttämättömiä näkökulmia. Mieleen nousee lähinnä kysymyksiä, joihin monella muulla olisi paljon enemmän sanottavaa: Miten rajojen poistaminen vaikuttaisi yrittelijäisyyteen tai kannustavuuteen? Eivätkö rajat mahdollista suuremman tuen isommassa tarpeessa oleville?
Meitä painostetaan muodostamaan kanta milloin mihinkin kysymykseen. Joskus jopa samassa keskustelussa pitäisi osata esittää mielipiteensä siitä, onko UniCafen uusi luomukahvi pahaa ja pakenevatko irakilaiset aidon hädän vuoksi vai paremman elintason toivossa.
Renessanssin aikana ihanteena oli homo universalis eli kaikki tieteet hallitseva yleisnero. Tällaisen hahmon olisi helppo ottaa kantaa vaikkapa opintotuen tulorajaan, luomukahvin vaikutuksiin ekosysteemille tai Syyrian sodan lopettamiseen. Vaikka ihanne elää sosiaalisessa mediassa, se ei ole tiedemaailman tai journalismin ihanne.
Oppiainerajoja ylittävien kandintutkintojen tarkoitus ei ole tuottaa kaikkien alojen asiantuntijoita. Tavoitteena on, että kandiksi valmistuneet ymmärtävät oman osaamisensa rajoja ja osaavat hakea tietoa oikeasta suunnasta.
Journalisti ei ole homo universalis. Journalistin tehtävä on kysyä ja selvittää niiltä, jotka todennäköisesti tietävät häntä paremmin. Ammattitaitoon kuuluu kerätä tietoa eri lähteistä ja arvioida monin tavoin, mikä on luotettavaa ja millaisia pyrkimyksiä haastateltavilla on.
Työtä tehdessä oppii paljon. Ei kuitenkaan kannata ylpistyä. Kysymykset ja avoin tiedon nälkä ovat yhtä tarpeellisia työkaluja kesätoimittajalle ja huippureportterille.
Sekä journalismin että tieteen tavoitteena on oman tietämyksen rajojen ylittäminen. Tämäkin raja kannattaa siis nähdä haasteena, jota ihminen yrittää ylittää, rikkoa ja venyttää keksimällä uusia kysymyksiä.
Toisille haaste tarkoittaa estettä, jonka edessä nostetaan kädet ilmaan ja luovutetaan. Toisille haaste tarkoittaa velvoitetta, joka vaatii ylittämään rajoja. Voi olla, että esimerkiksi journalisteiksi tai tutkijoiksi päätyy erityisesti jälkimmäiseen ihmisryhmään kuuluvia.
Haasteeseen liittyy nimittäin aina haastavuus eli vaatimus kovasta työstä. Parhaat kysymykset herättävät eniten vastustusta. Parhaimmillaan oikeaan aikaan esitetty kysymys voi murtaa hyvävelikerhojen tai muiden tukahduttavien valtarakenteiden rajoja.
Samaan aikaan journalisti ei voi elää ilman rajoja. Aiheen ja laajuuden rajaaminen ovat ilmeisiä, mutta rajanvetoa joutuu käymään myös esimerkiksi asiantuntijoiden etsimisessä.
Onko haastateltavalla syytä esittää asiat yksipuolisessa valossa ja jopa vääristellä totuutta? Onko sopivaa haastatella läheistä ihmistä, vaikkapa omaa veljeään?
Päätöksen haastatella häntä voi nähdä sukulaisen suosimisena tai aidan alittamisena matalimmasta kohdasta. Kumpikin on hiukan nolostuttava vaihtoehto, jälkimmäinen ehkä hiukan vähemmän.
Pieni häpeä taitaakin olla hinta, jonka joutuu maksamaan oman mukavuusalueensa rajojen sisällä pysymisestä.
PS. Tämän Groteski 3/2015 -lehden pääkirjoituksen myötä toimitus toivottaa antoisia lukuhetkiä. Pysy kanavalla ja seuraa Suomen parasta opiskelijalehteä!
