Jatkuvat uutiset puukotuksista, ampumisista ja mellakoista ovat jälleen nostaneet Israelin ja Palestiinan konfliktin julkisuuteen. Syksyn Jerusalemissa viettävä viidennen vuoden medialainen Maria Tuomela joutui sattumanvaraisen väkivallan tielle jo ensimmäisenä iltanaan.
Kulttuurit ja kansat ovat aina kohdanneet Jerusalemissa. Kaupunkia ovat hallinneet milloin roomalaiset, milloin hellenistit, ottomaanit, assyrialaiset, babylonialaiset tai muslimit. Täällä Jerusalemissa tapaamani paikalliset kertovat minulle ylpeinä kaupungin monikulttuurisesta ja vaiheikkaasta historiasta.
Pikainen katsaus viimeaikaisiin uutisiin Israelin ja Palestiinan alueelta kertoo kuitenkin aivan omanlaistansa tarinaa. Sana pigua, terrori-isku, on ensimmäisiä täällä oppimiani hepreankielisiä sanoja. Tunnelma Jerusalemissa on ollut viime viikkoina kireä. Paikalliset ja kansainväliset mediat ovat heränneet pohtimaan mahdollisen kolmannen intifadan, eli Israelin miehitystä vastustavan palestiinalaisen vastarinta-aallon, mahdollisuutta.
Pitkään jatkuneiden jännitteiden viimeisin muoto ovat sattumanvaraiset puukotukset. Iskuja on kohdistunut etenkin ortodoksijuutalaisiin ja Israelin armeijan sotilaisiin. Israelin armeija on vastannut puukotuksiin ampumalla tekijät ja kiristämällä turvatoimia kaupungissa, mikä on lisännyt levottomuuksia entisestään molemmin puolin. Lisäksi armeija on ampunut useita Gazassa mieltään osoittaneita palestiinalaisia, ja sitä on arvosteltu tarpeettoman kovasta voimankäytöstä.
Muutaman kilometrin päässä toisistaan asuvien naapurikansojen kanssakäyminen tapahtuu puukkojen, luotien, kivenmurikoiden tai kyynelkaasupommien välityksellä. Toisen terroristi on toisen marttyyri. Jokaisella täällä on perheenjäsen tai luokkakaveri, joka on menehtynyt tai haavoittunut konfliktin johdosta.
Koin jo ensimmäisenä iltanani Jerusalemissa, miltä tuntuu joutua sattumanvaraisen väkivallan tielle. Istuin kaikessa rauhassa vanhankaupungin muurien viereisellä aukiolla syömässä iltapalaksi falafelia. Yhtäkkiä rankasti aseistautunut Israelin armeijan yksikkö rynnisti vanhankaupungin portteja kohti. Muutaman minuutin päästä paikalla oli jo ainakin neljä armeijayksikköä, poliiseja ja ambulanssi. Lähdin äkkiä juoksemaan poispäin aukiolta hätääntyneen väkijoukon mukana. Puoliksi syödyn pitaleivän täytteet putoilivat pitkin katua.
Kun olin päässyt kotiin, luin uutisista, että palestiinalainen mies oli puukottanut kolme saman ortodoksijuutalaisen perheen jäsentä vanhankaupungin portin lähellä. Välikohtaus päättyi siihen, että armeija ampui puukottajan. Tilanne tuntui karmivalta. Olin ollut lähellä tapahtumapaikkaa vain muutamaa minuuttia aiemmin.
Ihmiset ympäri maailmaa kauhistelivat otsikkoja: ”Palestiinalainen puukotti israelilaisen perheen vanhassakaupungissa – yksi uhreista kaksivuotias”. Toisessa julkaisussa puolestaan tapahtuma kytkettiin osaksi laajamittaista palestiinalaisväestön alistamista. ”Israelin armeija ampui palestiinalaisen miehen”, kerrottiin otsikossa.
Ihmettelin, miten toimittajat saivat kirjoitetuksi samasta tapahtumasta niin erilaisia otsikoita. Konfliktin osapuolien viha ja asenne-erot ovat niin pinttyneitä, että monikulttuurinen yhteiselo tuntuu mahdottomalta tavoitteelta. Alueen rikas historia ja monikulttuurisuus hukkuvat vihanpitoon.
Kirjoittaja on viidennen vuoden medialainen, joka opiskelee syyslukukauden ajan Lähi-idän politiikan tutkimusta Hebrew University of Jerusalemissa.
