Groteskin toimittaja Laura Takki tutustui loka-auton kuljettajan työhön ajelemalla yhden aamupäivän tämän mukana pitkin Espoon haja-asutusalueita.
Kääntelen paksua letkua kädessäni ja yritän saada siitä mahdollisimman likaisen kohdan osumaan kännykkäkamerani linssin alle. Ruskeaa on sekä letkussa että kumihanskoissani. En tiedä mitä on se, johon äidiltäni lainaamat Sievin turvakengät ovat uponneet. Tällä kelillä kura ja se muu ei erotu toisistaan.
Kuvayritystäni vieressä huvittuneena seurannut mies ottaa letkun ja siirtää sen takaisin loka-autoon. Hänen pipoonsa on brodeerattu isoilla ruskeilla kirjaimilla ”KAKKAMIES”.
”Kyllä sieltä suuttimesta saattaa joskus jotain tippua, mutta en mäkään sitä tavaraa tykkää itteeni hieroskella. Sen takia mulla on nää kumihanskat.”
Hajua ei juuri ole, tavara kulkee normaalioloissa letkun sisällä. Ei tämä nyt niin likaiselta tunnu.
Kakkamies kiipeää tottuneesti 15 kuution lokatankkia kannattelevan kuorma-auton ohjaamoon jyrkkiä tikasmaisia portaita pitkin. Kammetessani itseäni oven sisäpuolelle Jussi Mielonen istuu jo ratin takana kahvikuppi kädessä.
”Mä oon tottunu kiipeemään noita portaita niin nopeesti, että ne ei ainakaan meikää hidasta”, 35-vuotias lohjalainen virnuilee.
Eerola-yhtiöiden lokakuskille kahvi toimii lounaana. Suurin osa kuskeista käy syömässä tauoillaan, mutta häntä ruokailu päivän aikana hidastaa.
Ennen tapaamistamme Mielonen on jo ehtinyt hoitaa kaksi keikkaa, sillä päivä alkaa tavallisesti kuudelta tai seitsemältä. Tuulilasiin nojaa rekisterikilpi, johon on painetu isoin kirjaimin ”JUSSI”. Kyseessä on hänen nimikkoautonsa, jota hän on ajanut vuodesta 2007. Takana on puoli miljoonaa kilometriä. Kone on käynyt yhteensä laskettuna kaksi vuotta putkeen. Loka-autot ovat ”aikamoisia työjuhtia”. Työ on yksinäistä, mutta Mielosella on mukana lähes aina 9-vuotias Parson Russelin terrieri. Koira ilahduttaa asiakkaita reitillä, jonka kuski saa suunnitella työnsä mukaan.
Mielonen ajelee moottoritieltä kohti pienempiä asutusalueita. Lopulta kiemurtelemme kapeita hiekkateitä. Pelkääjän paikalla tuntuu kuin olisimme jatkuvasti ojan puolella.
”Onpa hyvä, että tääkin tie on nykyisin asfaltoitu. Ennen tää oli vaan hiekkatie. Vaikka pohjahan ei oo kunnossa, siks tää tie on niin epätasainen.”
Ei olisi ensimmäinen kerta, kun maa sortuu loka-auton alta. Kuorma-auto saattaa upota omakotitalojen hiekkapihoihin niin, että se on hinattava irti. Muutenkin ajamiseen liittyy riskejä.
”Talvi on näissä hommissa vähän semmonen mikä harmittaa, kun on liukasta. Talvet on vaikeita.”
Kesät sitä vastoin ovat leppoisia. Mutta kesäduunikseen tätä ei enää kuka tahansa pysty tekemään. Raskaan liikenteen ajokorttiluvan saamiseksi saa maksaa useita tuhansia, mutta silloinkaan ei voi vielä ajaa työkseen. Sitä varten on hankittava erillinen ammattilupa.
Ammattipätevyyden säilyttämiseksi tulee kokeneidenkin kuljettajien kuitenkin käydä täydentäviä kursseja. Kuljettajille on annettu mm. ensiapukoulutus. Onnettomuuden sattuessa he saattavat olla ensimmäiset paikalle osuvat ihmiset. Uutiset liikenneonnettomuuksista, joissa henkilöauto on ajautunut vastaantulevien kaistalle, huolestuttavat.
”Sitä monesti miettii et koska se voi sattuu omalle kohdalle, milloin joku ajaa omaan nokkaan.”
Jatkokoulutuksessa istuttiin työnantajan toimistolla oppitunneilla ja opiskeltiin. Se tuntui Mielosesta hieman omituiselta. Koulunkäynti ei ole koskaan ollut hänen juttunsa. Hän on aina ollut menevä ja tiennyt tykkäävänsä ajella.
Vuonna 2000 Mielonen aloitti helsinkiläisessä jakelufirmassa jakeluauton kuljettajana ja on jatkanut uraansa erilaisissa ajotehtävissä. Hän ei ole ollut työttömänä päivääkään sen jälkeen, kun päätti jättäytyä lukiosta käytyään sitä ensin yhden vuoden, sitten jäätyään välivuodelle ja palattuaan vielä puoleksi vuodeksi ajatuksella ”josko sittenkin”. Rehtori oli kutsunut silloin kansliaansa juttelemaan joulujuhlan jälkeen. Mielosen pää ei ollut kääntynyt, vaikka keskiarvo oli ollut kahdeksan tietämillä. Nyt rehtori on yksi hänen asiakkaistaan.
Olemme saapuneet ensimmäiselle pihalle. Pihapiiri vaikuttaa autiolta.
”Nyt ei taida olla ketään kotona ni sä et nää kuinka ne tulee juttelemaan.”
Mielosen mukaan työssä vapauden lisäksi parasta on sosiaalisuus. Asiakkaat tulevat usein jututtamaan hyväntuulista ja sanavalmista kuljettajaa. Lapsia kuorma-auto ja koira kiehtovat eniten.
Asiakkaisiin hänen mukaansa tutustuu helposti. Osasta heistä voisi sanoa tulleen vuosien varrella ”ei nyt ihan ystäviä mutta melkeen”. He saattavat soittaa Jussille ja kysyä, milloin tämä on tulossa. Perillä odottaa kahvipannu kuumana. Jos isännän pihassa on koiria, Jussi käy tervehtimässä ne kaikki. Kaupassa tullaan nykimään hihasta. Mitä lähemmäs Kehä III:sta tai sen sisäpuolelle mennään, sitä vähemmän ihmiset juttelevat.
”Täällä sataa”, Jussi toteaa ja katsahtaa vieressään istuvaa yliopistolaista. ”Sä et välttämättä haluu tulla ulos.” Onneksi uteliaisuus voittaa mukavuudenhalun.
Olemme peruuttaneet pieneen ylämäkeen. Mielonen astelee takapihan nurmikon keskellä olevan ruusupensaan luo. Sen keskeltä löytyy sammaloitunut kaivonkansi. Mielonen on oppinut ulkoa kaivojen sijainnit. Kun kansi aukeaa, vedän henkeä ja odotan viemärin ummehtuneen katkun lehahtavan sieraimiini. Sitä ei kuitenkaan tule.
Mielonen kävelee takaisin auton luo ja nappaa auton kyljessä olevasta telineestä paksun letkun, joka on halkaisijaltaan noin 20 senttimetriä. Liitinkohta kiinnitetään tankissa olevaan venttiiliin. Letkun toinen, imevä pää tungetaan kaivon reiästä sisään. Tankista pannaan alipaine päälle ja odotetaan että tulee valmista. Ilmaa halkoo voimakas puhallusääni, kun kaivon pohjalla lainehtiva harmaanruskea, märkä neste siirtyy letkuun ja sieltä tankkiin.
Ruskeaa ei roisku. Olen aavistuksen pettynyt, sillä odotin pääseväni kuvailemaan juttuun hyvinkin aistillisia havaintoja lokakuskin raadollisesta arjesta. Ilmaisen pettymykseni ääneen.
”Mä voin tuolta autosta hakee ton kahvikupin ja kuopasta tuolta alhaalta tota tavaraa. Sä voit viedä sen sinne toimitukseen ja vaik sivellä sitä siihen lehteen. Sen lähemmäks aistillisuutta ei kyllä mun mielestä pääse.”
Letkut pakataan takaisin autoon ja kipuamme jälleen ohjaamoon. Tai no, Mielonen heittää itsensä sisään.
Matkan aikana jutellessamme Mielosen puhe katkeaa vain hetkittäin, kun hänen on keskityttävä kääntymään oikeasta risteyksestä. Mitään karttaa tai navigaattoria ei ole. Ne ovat päässä ulkoa opeteltuina.
”Se on tietysti mun mielipide, mutta musta niitä reittejä ei ikinä opi karttaa tai navigaattoria kattomalla. Ja mä oon ajanu näitä teitä ihan pienestä asti. Toi seuraava paikka johon mennään on ihan lähellä mun vanhempien kotia.”
Seuraava talo on kirjaimellisesti keskellä peltoa. (Heille, joiden mielestä Espoo on urbaania aluetta, suosittelen tutustumaan kaupunkiin myös Tapiolan ja Leppävaaran ulkopuolelta). Vastaan tulee talon isäntä pilkkihaalariin pukeutuneena. Pakkasta ei ole, se on vain täkäläinen kotiasu. Miehet keskustelevat jätevesiuudistuksesta ja kaivon renkaan vaihtamisesta. Mielonen osaa vastata kaikkiin kysymyksiin.
Pääsen kokeilemaan imuletkua käsissäni. Se on painava. Kysyn Mieloselta kuntoileeko hän paljon vapaa-ajallaan.
”Tässähän se menee, tässähän se menee. Välillä lenkkeilen, ja ku mulla on 4-vuotias poika, sen kanssa me peuhataan ja tehdään todella paljon asioita yhdessä.”
Poika on Jussilla hoidossa vuoroviikoin. Silloin hän lopettaa työt aiemmin, jotta ehtisi hakea tämän päivähoidosta. Muina viikkoina saattaa töissä mennä myöhempäänkin. Viimeksi edellisenä päivänä oli eräästä espoolaisesta pumppaamosta menneet sähköt. Jussi oli kollegansa kanssa ajellut jätevesiä loka-autolla pois eli ollut kuivanapidossa reilut seitsemän tuntia. Kahdeksan viikon välein on päivystysviikko, kukin Eerolassa työskentelevästä kahdeksasta lokakuskista vuorollaan. Silloin on oltava saatavilla vuorokauden jokaisena tuntina. Etenkin juhlapyhät ovat työläitä. Silloin ihmiset kokoontuvat jonkun luo ja käyttävät saniteettitiloja moninkertaisella intensiteetillä. Likakaivot täyttyvät nopeammin ja lokayhtiöissä puhelin soi.
”Etenki sellasten perheiden ja seurueiden, joissa on pieniä lapsia, kaivo täyttyy paljon nopeammin. Kun lapset oppii kävelemään, ne käy kauheesti vessassa kun niistä on niin kivaa painaa sitä nappia.”
”Meiltä lähtee auto soitosta aina, jos vaikka kaivo on täyttyny tai hajoo joku painelinja HSY:llä tai jollain muulla. Olen ollut jouluna päivystyksessä ja se on kiva lähtee ku muut menee joulupöytään ja sit tulee se soitto et pitäs lähtee töihin. Et joo kiitti, ei mul ollukaan nälkä.”
Loka-auton kuljettajiin tai ”paskakuskeihin” kohdistuu usein negatiivisesti sävyttyneitä stereotypioita. Paras vastaus niihin on yleensä viedä ne itse vielä pidemmälle.
”Teetin ittelleni pipon missä lukee kakkamies. Sillee mä siihen suhtautaudun. Tottakai mä kerron miten asiat oikeesti on, et kyl mä niinku kerron niille et en mä oo uimassa missään lokasäiliössä. Pyrin olemaan semmonen perus positiivinen ja ilonen, saada niinkun asiakkaatkin ymmärtämään et ei tää oo semmosta mitä vois luulla.”
Uudet kuskit ovat alussa usein varauksellisia. Mielonen pyrkii kannustamaan heitä humoristiseen suhtautumiseen, sillä huumorilla pääsee näissä hommissa todella pitkälle. Vaikka tärkeintä on osata tehdä työt oikein, on oma vireystaso pidettävä yllä. Murjottamiseen ei pidä ryhtyä. Se ei usein pääty hyvin.
”Meinaan, täs on ihan liikaa aikaa miettiäki sit jos niinku sille päälle sattuu. Tää on aika julma paikka siinä mielessä, et jos sulla on asiat huonosti tai siis sä ressaat jostain, ni sit sul on kyl liikaa aikaa ajatella näis kuorma-auton rateissa et.”
Kojelaudalla lepäävä matkapuhelin pärähtää soimaan. ”Jahas, se on Sami! Mitähän Samilla mahtaa olla asiaa… No moro. Pikkasen huono hetki joo. Juu soitellaan!”
Puhelin on yksinäisille kuorma-auton kuljettajille tärkeä. Sillä pidetään yhteyttä muihin kollegoihin tien päällä, vaikkei mitään varsinaista asiaa olisikaan. Ajatukset kertyvät päivän aikana omassa päässä, ja niitä on silloin tällöin päästävä purkamaan. Mielonen kuuluu Eerola-yhtiössä useimpien kuskien puhelinten pikavalintaan. Kuljettajilla on tapana piikitellä toisiaan, mutta häntä ei kukaan ole vielä onnistunut saamaan hiljaiseksi. Mielonen on aina se, joka saa viimeisen sanan sanottua.
”Se harmittaa tosi monia, et ne ei saa ikinä sitä viimestä sanaa sanottua.”
Hän uskoo monilapsisessa perheessä kasvamisen opettaneen sanavalmiiksi ja äänekkääksi.
Mielosta on joskus baarissa kartettu sen jälkeen, kun hän on kertonut mitä tekee. Hän ei tosin kaunistele sitä, vaan kuorma-auton kuljettajan sijaan esittelee itsensä ”paskakuskina”. Ja mitäpä sitä kaunistelemaan. Mielonen on todennut, että jos joku ei halua ystävystyä hänen kanssaan siitä syystä, että hän sattuu olemaan paskakuski, ei tämän kuulukaan olla hänen ystävänsä. Tällaisella ihmisellä on ”aika moni muukin asia vialla”.
Tankki on lähes täynnä. ”Takakontissa” on 12 kuutiota ”sitä itseään”. Ajamme Nummelan jätevesipuhdistamolle. Siellä on myös suihku, jossa Mielonen saa käydä, jos työpäivän aikana sattuu vahinko. Vaikka työssä ei pääsääntöisesti uida ulosteessa, siihenkin on varauduttava. Pelkääjän penkin takaa ohjaamosta löytyvät varavaatteet ja -kengät. Toisinaan letku saattaa hajota, jolloin löytää itsensä ruskeat sylissä.
Joskus kaivoon saattaa olla kertynyt niin paksu kerros, että sitä on hajotettava lapiolla letkun saattamiseksi pohjaan. Pahimmillaan pintakerroksen paksuus on lähes metrin mittainen. Silloin ”siinä vois pitää vaikka tanssit”. Riskinä on tietenkin pulahtaminen. Joskus kaivoon on joutunut sukeltamaan esimerkiksi asiakkaan puhelimen perässä. Suhtautuminen jätöksiin on oltava maanläheinen ja arkinen.
Mielonen asentaa letkun kiinni jätevesipuhdistamon seinään ja napsauttaa ylipaineen päälle. Tavara alkaa valua seinän läpi putkistoon. Siellä jätevedestä erotetaan kiinteä jäte, kuten vieraat materiaalit, hiekka ja sora.
Astumme sisään halliin. Nyt haju valtaa kaikki aistini. Se ei ole voimakas, mutta saa ilmeen nyrpistymään ja synnyttää halun lisätä siedätyskykyä ajattelemalla mukavia asioita.
”Tänne kerätään koko Vihdin kaikki paska. Aika lievä haju siihen nähden.”
Vesi jatkaa matkaansa halliin, jossa se virtaa silmänkantamattomiin jatkuvassa allaslinjassa kymmenien siivilöiden läpi. Jätevesi puhdistetaan sekä mekaanisesti että biologisesti vedessä luontaisesti olevien bakteerien avulla. Hallin toisessa päässä näkyvyys pohjaan on jo kolme metriä.
”Eikö ookki aika jännä, miten puhtaaksi tän jäteveden oikeesti saa?”
Mielonen on suhteellisen tyytyväinen palkkaukseen. Rahaa saa sen verran, että pärjää ja tulee toimeen. Vaikka työ on keikkaperusteista, hän pyrkii pitämään päivänsä säännöllisinä kahdeksan tunnin rupeamina. Mielonen ei kuitenkaan kiellä, etteikö alan vaihto välillä houkuttelisi.
”Jos täältä puhdistamolta vapautuisi joskus vakituinen paikka, niin mä harkitsisin tosi vakavasti. Ja kyl mä joskus aikuislukiooki mietin. Toisaalta siitä pitäis taas jatkaa seuraavaan kouluun ja en mä oikeen tiedä, mitä niillä papereilla lopulta tekis.”
Jään kyydistä Nummelan linja-autoasemalla.
Mielosen puhelin soi jälleen. Se on esimies, jolla on taas yksi keikka tiedossa. Onneksi saman tien varrella kuin seuraava asiakas. Muuten Jussi ei ehtisi hakea poikaansa ajoissa.
Jään vilkuttamaan laiturille nurkan taakse kääntyvää punaista työjuhtaa. Tunnen itseni inspiroituneeksi asenteesta, joilla ihminen voi kääntää niin monen asian mielekkääksi. Paskallakin voi olla puhdistava vaikutus.
