TEKSTI Adile Sevimli
SEKSI, RAKKAUS, SITOUTUMINEN. Nämä kolme käsitettä liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Mutta miksei yhtä ilman toista?
Aivokuvissa rakkauden tunteet kumppania kohtaan näyttävät samalta kuin vastasynnyttäneen äidin riemu ja hoivavietti, kun taas seksuaalisuus on meissä syntymästämme lähtien läsnä. Tunnemme elämämme aikana vetoa useampaan kuin yhteen lajitoveriimme, mutta sitoutuminen yhteen ihmiseen on ideaali, joka toistovoimin on iskostettu alitajuntaamme elämän vaelluksista pyhimpänä. Ystävyyssuhteissakaan ei lasketa yhden ihmisen varaan, vaan yliannostus yhdestä hoidetaan hengaamalla hetki toisen kanssa. Miksei siis heilastelukin? Ja kuka keksi yhdistää ainiaaksi nuo kiehtovat kolme käsitettä?
Yhden ihmisen vaaliminen, mielitiettyily, mielletään usein ihmislähtöiseksi. Voisiko olla, ettei yksiavioisuus kumpuakaan autenttisesti sisältämme?
Länsimaissa yksiavioisuus on institutionalisoitu, metsästäjä-keräilijäkulttuurin myötä kehittynyt traditio, jota Hollywood-elokuvat edelleen värittävät romanttisilla roosan sävyillään. Sitoutuminen tarkoittaa uhrautumista, kompromissia, kieltäytymistä maailman mysteereistä. Mutta sitoutumisen traagisuudessa piilee myös sen romanttisuus – mikä olisikaan kauniimpaa, kuin tietää toisen ihmisen luopuvan kaikista maailman tarjoamista arvoituksista ja haluavan vain Sinut.
”Il n’y a rien de plus précieux en ce monde que le
sentiment d’exister pour quelq’un.” –Victor Hugo *
Olemme itsekeskeisiä otuksia, ja jopa kyynikoista kylmimmän korvia kihelmöi kuumasti kuulla olevansa jonkun toisen Ainoa. Rakastumisen aivokemia on serotoniinitasojen nousua, heteronormatiivisesti tarkastellen naisen ja miehen testosteronitasojen lähenemistä ja mantelitumakkeen toiminnan väliaikaista hiipumista – arkikielellä pelottomuutta, varmuutta hypätä suin päin juuri tähän euforian ekstensioon. Romantiikalla on kuitenkin tapana rapistua yhteiselon arkistuessa: on alkuhuuma ja on arki, joista ensimmäinen ei kestä ainiaan. Vaaleanpunaisiin rakkauslinsseihin alkaa arkielämässä rapatessa roiskua tahroja, joiden läpi illuusio kumppanin täydellisyydestä ja samankaltaisuudesta samenee.
Ihminen alkaa ajan myötä punnita, josko tuolla jossain olisi sittenkin joku vielä sopivampi, minulle tarkoitettu alkuhuuma, mysteeri, valloitus lisää. Oma empiirinen kokemukseni ympäröivästä tsemppikulttuurista kiteytyy tunteeseen siitä, ettei mikään riitä. Slogan kuuluu: ”Älä ikinä tyydy!” ja siinä sivussa unohtaa vaalia monia tärkeitä asioita. Vasta parisuhteen päättymisen jälkeen huumevieroitukseen verrattavia fyysisiä ja henkisiä kipuja kärsiessään havahtuu miettimään, mitä menetti.
Kuinka onnetonta onkaan luopua tärkeäksi kasvaneesta ihmisestä. Lähtekäämme siis ajatusleikkiin:
Kuvittele maailma, jossa emme koe tarvetta omistaa toista ihmistä. Jossa jokainen ihmissuhde on itsessään erityinen, eikä täten vaikuta muihin ihmissuhteisiin. Maailma, jossa emme koe kateutta, vaan riitämme omanlaisina itsellemme. Jossa itsetuntomme on terveellä tavalla korkea ja kykenemme olemaan onnellisia tietäen, että meille tärkeät ihmiset – mukaan lukien minä itse – saavat oppia uutta ja jakaa maailmansa usean tärkeän ihmisen kanssa. Kokemusmaailmaa ei jaeta vain yhden ihmisen kanssa, minkä vuoksi emme joudu myöskään luopumaan toisistamme.
Tällaisen vaihtoehtoisen polyamorian voisi luulla kuuluvan liberaalissa lännessä nuoruuden kokeiluihin yhtä lailla kuin kotileikkien ja seurusteluharjoituksien. Näin ainakin verrattuna paikkoihin, joissa seksuaalisuus on tabu ja kokeilemisen kulttuuri jopa lailla kiellettyä. Polyamoria on kuitenkin edelleen paheksuttua yhtä rakkautta ihannoivassa maailmassa, jossa miehen on hyväksyttävämpää harjoitella ja naiset leimaantuvat ”jakorasioiksi”.
Miksi tällainen rakastaminen koetaan moraalittomana? Pinttynyt patriarkaalisuus ja perinteiset perhearvot kuuluvat konservatiiviseen, menneeseen maailmaan. Suhtautuminen seksuaalisuuteen on tänä päivänä vapaampaa ja seksistä puhutaan enemmän kuin ennen. Jos haluamme välttää erilaisten rakastamisen muotojen tabuistumisen, eikö ihmisiä pitäisi kannustaa tutkimaan itseään ja seksuaalisuuttaan monien ihmissuhteiden avulla? Eikö olisi kaunista rakastaa enemmän ja antaa muidenkin rakastaa?
Polygamian hyväksyvissä maissa mies on käytännössä aina haaremin vähemmän edustettu sukupuoli, mikä on johtanut syvään sukupuolten väliseen epätasa-arvoon, väkivaltaan, rikollisuuteen ja köyhyyteen. Yksiavioiset kulttuurit ovat siis moniavioisia kehityksessä edellä. Yhteiskunta hyötyy yksiavioisuudesta. Heteronormatiivinen monogamia, jossa ydinperhe takaa uutta työvoimaa ja tulevaisuuden kuluttajia lapsien muodossa minimoi ”hukkaan menevien ihmisten” määrän ja antaa elämälle selkeän suunnan – perheen etu kulkee oman edellä ja saa ihmisen toimimaan tehokkaasti. Vaikka yleistän ihmisen ihastuvan elämässään useampaan kuin yhteen henkilöön, en kiistä, etteikö toista ihmistä voisi aina rakastaa, etteikö toiseen ihmiseen kiintyisi. Avioliitot kuitenkin päättyvät useammin avioeroon kuin ainaiseen yhteiseloon.
Yksiavioisuus hyödyttää myös yksilöä yhteiskunnallisesti sekä luo turvan, merkityksellisyyden ja jatkuvuuden tuntua elämään. Onko utilitaristinen perhepolitiikka looginen valinta vanhemmiten vai pelkästään yhteiskunnan tietoisuutemme taakse kätkemä kehotus, jolla taataan taloudellinen hyöty? Tämä oli vain kyyninen katsaus rakkauteen. Ehkä Hugo tiesi paremmin.
*”Maailmassa ei ole mitään arvokkaampaa, kuin
tunne siitä että on olemassa jollekulle.” –Victor Hugo
