Ihminen ratkaisee ilmastokysymyksen, lupaavat Leo Stranius ja Leena Mörttinen.
Siihen tarvitaan kuitenkin ripaus scifiä.
TEKSTI Oona Pohjolainen AVUSTAJA Emma Lehikoinen KUVAT Jaakko Suomalainen
EDESSÄMME ovat elämän ja kuoleman kysymykset”, Leo Stranius toteaa.
Ympäristöaktivisti Stranius ja taloustieteilijä Mörttinen tulevat eri maailmoista. Mörttinen toimii parhaillaan Perheyritysten liiton toimitusjohtajana ja lentää kokouksesta toiseen ympäri Eurooppaa; Suomen Luonnonsuojelu-liiton toiminnanjohtaja Stranius taas tunnetaan askeetikkona, joka noudattaa vegaanista ruokavaliota ja ottaa kylmiä suihkuja pitääkseen hiilijalanjälkensä minimissä. Kun he istuvat samaan pöytään puhumaan ilmastokriisistä, ovat he kuitenkin samaa mieltä lähes kaikesta. Molempia yhdistää vankka usko siihen, että ihmiskunnalla on tulevaisuus.
”Toivosta luopuminen olisi moraalitonta”, Leena Mörttinen väittää. ”Jos koetaan, että huominen ei ole parempi, ajaudutaan valtapeliin, jossa kaikki yrittävät pitää hupenevista resursseistaan kiinni. Silloin muutosta ei ainakaan tapahdu.”
TEHDÄÄN yksi asia heti selväksi: opti-mismistaan huolimatta Mörttinen ja Stranius eivät kumpikaan vähättele ympäristökriisin aiheuttamaa uhkaa. Straniuksesta on selvää, että ilmaston lämpeneminen on karkaamassa käsistä. Olemme muuttaneet ekosysteemiä pysyvästi ja tällä hetkellä on käynnissä lajien sukupuuttoaalto, jonka nopeus on lähes tuhatkertainen luonnolliseen tahtiin verrattuna.
Mekään emme ole siltä turvassa. Jo neljän asteen nousu maapallon keskilämpötilassa voisi merkitä sitä, että planeetalle mahtuisikin kuuden miljardin sijasta vain noin miljardi ihmistä.
Silti kaiken aikaa kehittyvät teknologiset resurssit takaavat sen, että toivoa löytyy vielä. Keinoja katastrofin torjumiseen on olemassa, nyt ne pitää vain ottaa käyttöön.
MISTÄ sitten kiikastaa? Jos ratkaisuja kerran on olemassa vain odottamassa, että joku tarttuisi niihin, miten ilmastonmuutoksen torjuminen voi olla niin vaikeaa? Leena Mörttinen syyttää yhteiskunnassa vallitsevaa vastuun pakoilun kehää.
”Ei ole minun ongelmani” -ajattelutapa on hänen mukaansa tämänkin kriisin taustalla vaikuttavista tekijöistä hankalin.
Yksittäiset ihmiset ajattelevat, ettei vastuu ongelman ratkaisusta kuulu heille ja kokevat sen yhteiskunnan tehtäväksi. Hallinto taas näkee, että vapaassa yhteiskunnassa kiellot ja rajoitukset ovat demokratian vastaisia ja kulutuskäyttäytymisen sääntely kuuluu markkinataloudelle. Yritykset kuitenkin tuottavat sitä, mikä menee kaupaksi, ja tällä hetkellä suuret kuluttajajoukot eivät ole valmiita maksamaan vastuullisemmin tuotetuista hyödykkeistä. Näin kehä on valmis.
Stranius suhtautuu hallinnon, markkinoiden ja yksilön suhteeseen hiukan positiivisemmin. Hän nostaa esimerkiksi energian tuotantorakenteessa tapahtuneet vähittäiset muutokset. Suomessa on välttämätöntä lämmittää oma talous talvisin, vaikka kuinka yrittäisi elää ekologisesti. Kaukolämmöstä syntyy Straniuksenkin hiilijalanjäljen suurin osa. Jos hallinto kuitenkin ohjaa yrityksiä kehittämään energiantuotantoaan ekologisempaan suuntaan, tarjoutuu myös kuluttajille enemmän mahdollisuuksia ostaa energiaa vastuullisesti. Kehän voi siis kääntää pyörimään myös positiiviseen suuntaan.
”Tämähän on sitä parasta propagandaa, kun Suomessa ei enää ole muita vuodenaikoja kuin syksy ja kevät”, Mörttinen heittää. Ulkona sade putoaa helmikuiselta taivaalta; lumesta ja pakkasesta ei ole tietoakaan.
PELKKÄ tuulivoimaloiden pystyttäminen ei pelasta maailmaa. Sekä Stranius että Mörttinen ovat yhtä mieltä siitä, että luonnonvarojen ja talouskasvun välillä on tapahduttava täydellinen irtikytkentä. Vain näin voidaan varmistaa ihmisten hyvinvointi – ympäristön ehdoilla.
Kuulostaa hurjalta. Miltä näyttäisi maailma, jossa talouskasvu ei enää tarkoittaisi luonnonvarojen riistoa? Se olisi maailma, jossa vähemmällä tehdään enemmän ja jossa aineettomat hyödykkeet muodostuvat materiaa tärkeämmiksi. Se voisi tarkoittaa esimerkiksi paperittomia toimistoja, joissa kaikki data on varastoitu pilveen tai jakamistaloutta, jossa työmatkat kuljetaan kollegoiden kanssa yhteisellä autolla. Tuotteiden elinkaaret pidentyisivät ja informaatiosta tulisi valuuttaa.
Yksityisyyden suojan puute verkossa kuitenkin jarruttaa informaation siirtymistä pilveen, ja näin ollen myös kuormittaa luonnonvaroja.
”Suurin este kehitykselle ei ole enää yritysten kyky innovoida teknologiaa, vaan tietoturvan heikkous”, Leena Mörttinen sanoo. ”Minun täytyisi pystyä hallinnoimaan omaa virtuaalista identiteettiäni ja informaatiotani samaan tapaan kuin rahaa. Tällä hetkellä informaatiota ei voi lain mukaan omistaa. Datan omistajuuden selkeyttäminen olisi suuri ekoteko.”
MERKITTÄVÄN uhkatekijän muodostavat myös globaalin politiikan liikkeet. Kiristyvässä poliittisessa tilanteessa päättäjät asettavat monia asioita tärkeysjärjestyksessä ilmastokriisin edelle.
”Maailmanlaajuisen mittakaavan taantumat ja muut shokit ovat pelottavia, sillä ne horjuttavat koko systeemiä ja johtavat populismiin ja sisäänpäin kääntymiseen”, Mörttinen sanoo. ”Poliittinen ilmapiiri muuttuu aggressiiviseksi.”
Leo Stranius on huolissaan ilmastopakolaisten aalloista, jotka tulevaisuudessa lähtevät liikkeelle lämpenemisen myötä elinkelvottomiksi muuttuvilta alueilta. Viime vuosina näkemämme pakolaiskriisi on hänen mukaansa pientä verrattuna siihen, millainen virta ilmastopakolaisista voi syntyä.
”Kannattaisi alkaa sopeutumaan, ennemmin kuin vetää rajoja kiinni”, Stranius toteaa, viitaten Suomessakin kiivaana käyvään keskusteluun turvapaikanhakijoista.
Poliittisesti epävarmassa tilanteessa kansainvälisillä sopimuksilla on tärkeä vakauttava rooli. Stranius ja Mörttinen iloitsevat Pariisin ilmastosopimuksen synnystä ja uskovat, että se johtaa myös todellisiin tekoihin. Historiallinen sopimus solmittiin vuoden 2015 joulukuussa ja sen ratifioivat kaikki YK:n jäsenmaat tämän vuoden aikana.
VAIKKA kansainvälisen yhteisön paine takaa sen, että jäsenvaltiot eivät hevillä pääse lipsumaan sopimuksesta, sen sisältö jättää toivomisen varaa. Ongelmallista on, että sopimus perustuu maiden antamaan vapaaehtoiseen lupaukseen hillitä päästöjä, joka ei kuitenkaan ole riittävä. Tähän asti sovituilla toimilla maapallon lämpeneminen ei pysähdy tavoitteeksi asetettuun 1,5 asteeseen eikä luultavasti rajoitu edes kriittiseen 2 asteeseen.
Stranius antaa luvuista konkreettisen esimerkin:
”Ekotehostamista pitäisi tapahtua 6,2 prosenttia joka vuosi vuoteen 2050 saakka. Tällä hetkellä tehostamista on tapahtunut koko 2000- luvun aikana yhteensä 0,9 prosenttia.”
Stranius kuitenkin väittää, että päästöt tulevat kiihtyvällä tahdilla vähenemään.
”EU:n sisäisesti ollaan jo nyt saavutettu vuodelle 2020 asetettu päästötavoite, vaikka laskelmissa onkin otettava huomioon päästöjen ulkoistaminen muille alueille”, hän sanoo.
Myös Mörttinen on sitä mieltä, että porukan paine ja muuttuvat asenteet saavat aikaan päästöjen suunniteltua nopeamman vähenemisen. Muutokset alkavat aina hitaasti, mutta tapahtuvat sitten nopeammalla tahdilla kuin mitä aluksi kuviteltiin.
”Ihmiset yliarvioivat muutoksen nopeuden lyhyellä tähtäimellä ja aliarvioivat sen pitkällä tähtäimellä”, hän sanoo.
Suomi on maailman suurvaltoihin verrattuna pieni. Jos täällä tehdään ekotekoja, onko niillä globaalissa mittakaavassa mitään merkitystä?
Stranius ja Mörttinen haluavat kyseenalaistaa ajatuksen, että pinta- alaltaan ja väestöltään pienikokoinen valtio ei voisi saada aikaan muutoksia. Molemmat lataavat toivoa suomalaisiin. Siitä ei ole kauan, kun tulimme metsistä ja kaupungistuimme. Täällä on totuttu tekemään käsillä.
”Maalla näkee jatkuvasti, miten luovia ihmiset ovat, vaikka eivät välttämättä ole saaneet yliopistotutkintoa”, Leena Mörttinen sanoo. ”Maalla on pakko tehdä lumityöt ja ratkaista ongelmia päivittäin.”
”Kokeilukulttuuria pitäisi ruokkia”, Leo Stranius jatkaa.” Tekeminen on sanomisen korkein muoto.”
Tarvitaan vain ripaus rohkeutta ja uskallusta epäonnistua. Ollaan palattu yksilön roolin tärkeyteen maapallon mittakaavan ongelmissa; pienikin voi olla kokoaan suurempi.
”Rosa Parkskin oli vain yksi ihminen, joka ei suostunut bussissa luopumaan istumapaikastaan”, Stranius toteaa.
ILMASTOKYSYMYKSET ovat nyt politiikan kovassa ytimessä, sillä tosiasioita ei voi enää kiistää. Keskustelu ympäristön ongelmista on siirtynyt parissa kymmenessä vuodessa marginaaleista keskiöön. Silti Stranius ja Mörttinen ovat yhtä mieltä, että poliitikot eivät ole vielä tarpeeksi aktiivisia. Ehkäpä ilmastoratkaisun avainpelaajat löytyvätkin jostain muualta.
”Muutama jätkä läppäreiden kanssa voi saada ihmeitä aikaan”, Leena Mörttinen maalailee.
INNOVAATIOT syntyvät Mörttisen mukaan nykyään eri tavoin kuin ennen. Enää ei olla yhtä kiinni jäykissä organisaatiorakenteissa, joissa ideat kypsyvät hitaasti ja kaavamaisesti. Ajattelu keskittyy ongelmanratkaisuun. Leo Stranius näyttää mallia: hän saapuu haastatteluunkiin selässään reppu, johon on kiinnitetty minikokoinen aurinkopaneeli. Sen varastoiman energian avulla hän lataa matkapuhelimensa.
”Me olemme digimaahanmuuttajia, jotka ovat onnistuneet kotoutumaan uudenlaiseen ympäristöön”, Stranius kuvailee itseään ja Mörttistä. ”Uusi sukupolvi, diginatiivit, hahmottaa maailman kuitenkin aivan eri tavoin. Puolitoistavuotias lapsenikin osaa jo selailla virtuaalista sanomalehteä tabletin ruudulta.”
Mörttisen mielestä teknologisen kehityksen avaamia mahdollisuuksia ei ole vielä täysin huomioitu. Ilmastokriisin ratkaisu ei ole mahdollista, ellei uuden teknologian koko potentiaalia saada käyttöön.
Meiltä yksinkertaisesti puuttuu kunnianhimoa. Mörttinen kertoo eräällä luennolla kuulemansa anekdootin siitä, että iPhoneen verrattavissa oleva koneiden laskentakapasiteetti riitti aikoinaan viemään ihmisen Kuuhun, mutta me tyydymme tuijottamaan älypuhelimiemme ruuduilta vihaisia lintuja.
Ajatus teknologisesta singulariteetista; yli-inhimillisestä tekoälystä, kiehtoo Mörttistä. Hän uskoo, että tekoälyn kehittäminen on seuraava luonnollinen vaihe ihmisen evoluutiossa. Mörttinen haaveilee tilanteesta, jossa koneet ja ihmiset voisivat työskennellä joustavasti rinnakkain. Koneet hoitaisivat eksponentiaaliset laskelmat ja ennusteet, joissa ihmiset usein epäonnistuvat. Ihmiset taas voisivat keskittyä intuitiiviseen päätöksentekoon.
”Pohdin, tuleeko ihminen ensin laajentamaan elintilaansa muille planeetoille vai kartoittamaan kyberavaruutta”, Leo Stranius sanoo. ”Ennemmin tai myöhemmin tämä aurinko tulee sammumaan.”
MUTTA mitä tapahtuu sitten, kun saavutetaan teknologinen singulariteetti ja koneista tulee meitä älykkäämpiä? Saatamme hyvinkin onnistua kehittämään koneen, joka voisi pelastaa meidät. Kysymys kuuluu, haluaako se.
Leo Stranius ei näe ihmislajilla muuta itseisarvoa kuin Telluksen luonnon monimuotoisuuden osana olemisen. Jos meidän toimintamme uhkaa maapallon lajikirjoa, olemassaolomme oikeutus on kyseenalainen. Vain elämällä itsellään on Straniukselle itseisarvoa, sillä se on tuntemassamme maailmankaikkeudessa harvinainen ilmiö.
Leena Mörttinen taas ajattelee, että ihmislaji todistaa oman arvonsa sillä, selviämmekö vai emme. Joko olemme planeetallamme tulevaisuudessakin tai sitten tuhoamme itse itsemme. Mielikuvitus ja kyky innovoida tekee ihmisistä vastaisuudessakin koneisiin verrattuna ainutlaatuisia. Ja kauniita.
