Elokuvaohjaaja Hayao Miyazaki on kyllästynyt ihmisen pyrkimykseen olla onnellinen. Hänestä se on yksinkertaisesti outoa. Häntä ahdistaa. Minua myös.
Onnellisuuden tavoittelu on tällä vuosituhannella yksi eniten ihmisiä yhdistäviä asioita. Pienet hedonistipiirit ovat vaihtuneet suuriin massoihin, joiden elämän päätavoite on saavuttaa autuas, kokonainen onnellisuus. Pelkään, että keinot sen saavuttamiseksi ovat liian vaikeita, vaatimukset liian korkeita ja toisinajattelijoita liian vähän.
Jokaisella on onnellisuudelle oma mielikuvansa. Minulle onni oli kaloja. Ahvenia ja muikkuja, joita ajatuksissani ongin elämän virrasta. Saadessani saaliin varjelin sitä Eino Leinon neuvoin: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön / kell’ aarre on, se aarteen peittäköön”. En välittänyt, vaikka olisi ollut huono ilma tai yksinäistä. Tärkeintä oli saada kala ja pitää siitä kaikin voimin kiinni, jottei se sätkisi pois. Jatkoin tätä ryppyotsaista selviytymiskamppailua kunnes aloin ymmärtää itse kalastamisen olevan saalista arvokkaampaa.
Antiikin filosofi Demokritoksen näkemyksen mukaan ihminen on onnellinen silloin, kun hän ei sure sitä, mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä, mitä hänellä on. Niin mutkatonta ja äärimmäisen helppoa! Mutta maailmankuvamme on muuttunut antiikin auvoisista ajoista ja nykyään monet lupaavat itselleen onnellisuutta vasta kovia vaatimuksia vastaan.
Suomessa resepti onneen kumpuaa punainen tupa ja perunamaa -idyllistä. Mutta miksi tyytyä enää vain omaan tupaan, kun voi saada kaiken. Tämän päivän onnireseptiin tarvitaan ainakin toimiva parisuhde, tasapainoinen mieli, hyvä kunto, mielekäs koulutus, antoisa työ ja riittävästi pääomaa. Yhteiskunnan asettamat onniehdot eivät ole kuitenkaan mikään uusi ilmiö: legendaarinen American Dream syntyi jo 1700-luvulla ja myös se kasvattaa yhä vaatimuksiaan. Ihmiselämästä yritetään kovaa vauhtia tehdä palapeliä, jossa onnellisuus on kokonaista vasta kaikkien elämänalueiden palasten ollessa paikoillaan. Eli tuskin koskaan.
Markkinat ovat ihmiskunnan törkeimpiä lupausten rikkojia. Kyllä, voittavat jopa poliitikot. Promootioyhteiskunnassa onni on nopeasti vaihtuvaa materiaa, jonka perässä on juostava. On karmivaa, että me usein kiihkeästi uskomme täydellisen kansikuvaonnellisuuden olevan saavutettavissa. Todellisuudessa perässä ei pysy edes Niken uusimmilla lenkkitossuilla.
Jos ihmisen epäonnesta kirjoitetaan lehtien palstoilla, tarina päättyy kiusallisen usein onnelliseen loppuun ja päähenkilö ristitään sankariksi, vaikeuksien voittajaksi. Sinkku on löytänyt parisuhteen tai sohvaperuna liikunnan. Epäonnesta puhutaan harvoin kietomatta sitä tähän onnellisuushöttöön. Groteskille avautuneen Jussi Parviaisen tarina rikkoo sankaritarinakaavan. Hän teki normien vastaisia valintoja, jonka myötä on joutunut kärsimään katsoessaan sivusta, kun muut tekevät puolivaloilla sitä, mitä hän rakastaa. Parviainen oli lupaus, joka ei koskaan saavuttanut sitä menestystä, jota hänelle povattiin.
Mitä jos onni vaatiikin epäonnea ja kumpuaa onnettomista päivistä? Kun makasin influenssan kourissa jaksaen katsoa ainoastaan 90-luvun päällenaurettuja sarjoja, ensimmäinen terve päivä oli euforinen. Päivän kohottavin hetki oli aamubussiin nouseminen. Voimme saada täydellisiä hetkiä, emme täydellistä elämää. Perfektionisteille suosittelen ensiavuksi Demokritosta!
Enää en kalastele onnea. Turhauttavien onkireissujen jälkeen ymmärsin, että onni ei ole ulkopuolellani, ei aina edes pidetyissä lupauksissa. Se on minussa ja pirskahtelee ulos, kun teen asioita, jotka tuntuvat hyviltä. Uskon, että jokaisella on täysin samanlainen potentiaali olla onnellinen. Toisilla sää kalaonnelle on vain suotuisampi kuin toisilla.
Painotuore Groteski saa meidät päätoimittajat hykertelemään onnesta. Se on lunastettu lupaus, monikiloinen kalasaalis. Muste paperilla on kuitenkin vain hiven siitä onnesta, jota saimme tuntea puurtaessamme lehden parissa. Työskentely mahtavan opiskelijayhteisön kanssa lukeutuu yhdeksi parhaimmista kalareissuistamme.
