Missään ei ole kauempana kotoa kuin siellä, missä yhteistä kieltä ympäristön kanssa ei ole.
TEKSTI Roosa Kontiokari
Sanotaan, että jos kieli kuolee, kuolee myös sitä puhuva yhteisö. Kieli onkin ihmisille enemmän kuin pelkkää viestinnän apuväline: se on yksilöt yhteen sitova yhteinen koodi, joka auttaa ymmärtämään maailmaa, luomaan merkityksiä ja rakentamaan omaa identiteettiä.
Kysymys kuuluukin: mitä minusta jää jäljelle, jos äidinkieleni yhtäkkiä muuttuu käyttökelvottomaksi?
Sitä yritin selvittää menemällä jonnekin, missä puhuttua kieltä en ymmärrä.
Joulukuu 2014. Kevytmoottoripyörä kapuaa määrätietoisesti kolisten hiekkatietä Kathmandusta kohti Kaaulea, pientä vuoristokylää Langtangin juurella. Matkaa on noin sata kilometriä, mutta Nepalin surullisenkuuluisa tieverkosto venyttää keston lähemmäs neljää tuntia. Matkantekoa pitkittää myös kuskina toimiva ystäväni: säännöllisin väliajoin hän hidastaa tervehtiäkseen milloin ohikulkevaa maanviljelijää, milloin vastaantulevaa bussikuskia. Nepalinkielinen keskustelu on soljuu korvissani sutjakkaana, mutta hatara kielitaitoni riittää vain suurten linjojen ja yksittäisten sanojen ymmärtämiseen. Hei, hyvää kuuluu, töitä riittää, maanvyörymä, pitää mennä, nähdään ylihuomenna. Nopeat sananvaihdot ovat ohitse ennen kuin ehdin edes harkita mukaan liittymistä.
Lopulta ystäväni vetää hengityssuojan tiiviisti kasvojensa suojaksi. Maskin takaa paistaa kuitenkin virnistys. ”Etteivät kaikki tunnistaisi minua. Muuten ei olla ikinä perillä.”
Neljän tunnin ajon ja kahden tunnin kävelyn kuluttua saavumme suuren savitalon pihaan. Meitä vastassa odottaa ystäväni perhe: äiti, veli, veljen vaimo ja kaksi pientä lasta. He tervehtivät minua ja minä heitä. Minulle tarjoillaan kupillinen teetä ja paahdettua maissia, joista kiitän. Sen illan kommunikaatio jää siihen.
Seuraavana päivänä istun taloa kiertävällä tiiliaidalla. En ole puhunut mitään kahdeksaan tuntiin. Luen puhelimestani tekstiviestejä, joita olen lähettänyt viisi kuukautta sitten: tutut sanat kuulostavat vierailta, kuin jonkun muun kirjoittamilta. Talon sisällä perhe laittaa ruokaa ja juttelee tamangiksi, omalla äidinkielellään, jota en ymmärrä sanaakaan.
Viimein perheen veli tulee ulos ja ohjaa minut sisälle syömään.
”Voit puhua heille nepalia”, hän ohjeistaa murretulla englannilla, ”sitä he ymmärtävät.”
Istuudun syömään. Perheen äiti kysyy minulta jotain nepaliksi.
En ymmärrä.
Äiti toistaa.
Nyt ymmärrän sanat sinä, riisi, maistua ja miltä. Miltä ruoka maistuu, sitä hänen on täytynyt
kysyä.
Jos voisin puhua suomea, sanoisin tarjotun aterian peittoavan mennen tullen kotopuolen pohjaanpalaneet keittiökatastrofini, utelisin ehkä myös salaisia ainesosia reseptin takana. Mutta en voi.
”Tämä ruoka…on minulle hyvää. Tämä peruna on hyvä”, takeltelen sen sijaan. Kakistamani persoonaton töksäytys on valovuosien päässä kieliopillisesti oikeasta nepalista, mutta ehkä ydinviesti meni läpi. Äiti hymyilee kiusaantuneena.
Maistan ruokaa uudestaan huomatakseni, ettei siinä edes ole perunaa.
Ja niin, hiljaisessa Kaaulen kylässä Baabelin tornini saavuttaa lakipisteensä ja romahtaa korkeuksistaan eteeni läpitunkemattomaksi muuriksi. Minusta tulee yhtä aikaa sekä sokea että näkymätön: en osaa kommunikoida, eivätkä muut näe minusta kuin persoonattoman kuoren vailla sisältöä.
Persoonallisuuteni on kadoksissa, muttei kuollut. Se suomenkielinen minäni viruu ehkä kielimuurin takana käyttökelvottomana, koska se on koodattu ympäristölleni vieraalla kielellä, mutta se on yhä olemassa. Kun käännöksessä hukkaa sekä itsensä että ympäristönsä, tuntuisi toki helpolta vain puristaa silmät kiinni ja odottaa, että kaikki olisi ohi.
Huomattavasti parempi vaihtoehto on kuitenkin yrittää murtaa kielimuuri ja rakentaa sen palasista uusi identiteetti. Se ei tarkoita vanhan ja tutun identiteetin hylkäämistä ja muuttumista joksikin, mitä ei oikeasti ole: olen Nepalissa, mutta en ole nepalilainen, eikä minusta koskaan tule nepalilaista. Olen suomalainen, joka pitää kääntää uudelle kielelle. Uusi identiteetti heijastelee uutta ympäristöä ja on kielensä näköinen, mutta silti originaalille uskollinen.
Aika ottaa katsaus alkuperäisteokseen. Mitä suomalainen minäni tekisi tässä tilanteessa?
Varmaan naureskelisi, että näköjään biologiasta voi kirjoittaa laudaturin, vaikka perusjuuresten identifiointi on ihan retuperällä. Siihen nepalin sanavarastoni ei vielä ihan riitä, mutta onneksi aina voi nauraa itselleen. Ja niin teenkin. Nauru tarttuu, tunnelma keittiössä kevenee, ja muuri on yhden tiilen kevyempi.
