Mihin tarvitaan journalismia, kysyvät Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru keväällä 2016 julkaistussa kirjassaan Luokkavallan vahtikoirat. Näyttäisi siltä, että poliittisen ja taloudellisen eliitin ylläpitoon.

TEKSTI Adile Sevimli

Teos on virkistävää luettavaa kahdesta syystä. Sen lisäksi, että se haastaa vallitsevan talouskeskustelun paikoilleen pysähtyneen ja monotonisen tyylin, se myös ilmaisee kantansa luokkavaltaa ylläpitävään journalismin instituutioon harvinaisen selkeästi. Vaikka puheenvuoro on vasemmalle värittynyt, ei kirjaa lukiessa jää epäselväksi, mikä on aktivisti-toimittajien omaa ääntä ja mikä tutkimustietoa. Onkin virkistävää päästä lukemaan tutkivaa journalismia omalla mielipiteellä maustettuna. Siinä on enemmän tarttumapintaa kuin ympäripyöreässä, ”objektiivisessa” sanahelinässä, jota valitettavan usein valtamediasta saa lukea.

Kirjan parasta antia on kansankielisyys. Ymmärrettävästi kirjoitettu teksti ruotii median juurtuneita käytäntöjä. Kuka hyötyy siitä, että online-journalismin aikaan julkaisemistahti on armottoman nopea? Minkä vuoksi media on vahvasti hierarkkinen niin omistuksen kuin työolojensakin puolesta, ja kuinka tämä vaikuttaa sisällöntuotantoon ja kenttätyöhön? Tästä pääsevät kertomaan kirjaa varten toimittajakyselyyn vastanneet journalistit. Suorissa lainauksissa työskentelyä mediataloissa kuvaillaan enemmän ennalta määriteltynä liukuhihnatuottamisena kuin autonomisena kirjoittamisena.

Toimittajan ammatin todellisuus tulee kirjan kautta tutuksi suurelle yleisölle paljastaen toiseuttamisen tasoja niin pakolais-, seksuaalivähemmistö- kuin keskiluokkakontekstissakin kirjan edetessä tragikoomisesta käytännön esimerkistä toiseen.

Olipa kyseessä sitten Iltalehden etusivun lööppi koskien Suomeen saapuvia turvapaikanhakijoita kuvitettuna Daeshin aseistetuilla sotilailla Lähi-idässä tai Ulla Appelsinin pääkirjoitus Ilta-Sanomissa feminismin ylilyönneistä Suomessa, Luokkavallan vahtikoirat puuttuu median representaatioiden tapaan aiheuttaa tarpeetonta vastakkainasettelua ja ylläpitää luokkajakoa.

Osansa ruodinnasta saavat Appelsinin lisäksi muutkin nimekkäät journalistit, kuten Saska Saarikoski, Heikki Aittokoski ja Atte Jääskeläinen. Koko journalistisen instituution tarpeellisuutta ja tehtävää pohtiva teos kyseenalaistaa, millä perusteella voi voittaa Bonnierin Journalistipalkinnon, ketkä saavat toimia viranomaisten rinnalla asiantuntijoina ja uskottavina auktoriteetteina mediassa sekä millaisilla teksteillä yhteiskunnan älyköiksi mielletyt kirjoittajat saavat palstatilaa.

Teoksessa ei kuitenkaan hyökätä yksilöitä vastaan, vaan tarkastellaan valtaa, joka piilee rakenteissa. Luvussa Yhteisen hyvän harha paneudutaan siihen, miltä etäisyydeltä journalismi kuvaa esimerkiksi työttömiä, syrjäytyneitä, keskiluokkaa ja alakulttuureja.

Kirjoittajien mukaan ”journalismin todellisuus on hyvinvoivan todellisuus” ja tätä perustellaan marginaaliseen tilaan puristettujen ihmisten geneeristämisellä homogeenisiksi ongelmaryhmiksi, joiden arkikokemusta käsitellään mediassa vähätellen. Toimittaja testaa -tyyliset jutut, joissa päivän ajaksi astutaan huonompiosaisten saappaisiin, kuulevat kerjäämänsä kritiikin.

Kävipä toimittaja sitten lähijunalla Itä-Helsingin lähiössä tai työväenluokan suosimassa automarketissa Stockmannin sijaan, Kukkala ja Purokuru osoittavat, ettei asuinalueiden alentava kuvailu kiinnitä lainkaan huomiota eriarvoistumisen ongelmien sosiaalipoliittiseen kontekstiin vaan pikemminkin leimaa alueella asuvien yksilöiden ominaisuuksia. Aivan kuin lähiöiden eksotisointi kuvaisi siellä asuvien kokemusmaailmaa. Aivan kuin Stockalla shoppailun ihannointi ei edustaisi muuta kuin pyrkimystä yleismaailmallistaa sitä, millainen on hyvä maku, eli yhteiskunnan ylimmän luokan maku ja mieltymys. Tämän tunnisti jo muuan Bourdieu muutama vuosikymmen sitten eliitin vallankäytön välineeksi kamppailussa sosiaalisesta statuksesta.

Teos inhimillistää niitä, joiden ääni ei kuulu ja jotka leimaantuvat laiskoiksi, typeriksi tai omaa kuoppaansa kaivaviksi. Median puhuessa työttömyydestä se ei Kukkalan ja Purokurun mukaan pohdi, millainen yhteiskuntamalli mahdollistaa työttömyyden kasvun tai millainen politiikka ja millaiset olosuhteet edesauttavat ongelmien kasautumista. Syrjäytyviksi määriteltyjä yritetään pelastaa ja palauttaa takaisin tehokkaiksi kansalaisiksi kyselemättä, kenen etu on toisintaa keskiluokkaista elämää, ja haluavatko tuosta keskiluokkaisuuden ”kelkasta tippuneet” edes elää kuten heitä arvostelevat.

Journalismissa puhutaan sen alkuasetelmankin takia jonkun toisen suulla, välikätenä, mutta dialogille tulisi silti löytyä mahdollisimman paljon tilaa. Luvussa Oman elämänsä yleisöt keskitytäänkin esimerkiksi siihen, miksi maahanmuuttokeskustelussa asianosaiset sivuutetaan usein toimien kohteina sen sijaan, että he itse pääsisivät ääneen heitä koskevissa asioissa.

Kirja osoittaa, kuinka rasismia pyritään purkamaan ontuvasti muuttamalla negatiivisia stereotypioita muista kuin kantasuomalaisista positiiviseksi ja millaista hiljaista hyväksyntää nauttii journalismiin juurtunut tapa erotella ”meidät” ”heistä”.

Moitteita teos saa kovasta kielestä koskien toimittajien ylimielisyyttä, etuoikeutettua asemaa ja itsetyytyväisyyttä. Ristiriitaisesti Kukkala ja Purokuru korostavat, kuinka lopullisiin teksteihin päätyvät journalistiset virhearviot eivät useinkaan johdu yksittäisen toimittajan välinpitämättömyydestä tai asioiden tahallisesta yksinkertaistamisesta, vaan julkaisukulttuurin nopeasta aikataulusta ja ammattiolosuhteiden kiristymisestä.

Kenen vastuulla on pitää huoli siitä, ettei journalistisista ihanteista tingitä – työnantajan vai -tekijän? Ammattikunta näyttää olevan erittäin ahtaalla ainakin suurimpien mediatalojen sisällä, mikäli teoksen piirtämään kuvaan on uskominen. Viestinnän opiskelijalle teos tarjoaa näkökulman kurkistaa ammatin käytäntöihin. Tulevaisuuden mediantekijän tulee kuitenkin ymmärtää, että Luokkavallan vahtikoirat on vain yksi ikkuna sisälle toimituksiin.

Viimeisessä luvussa argumentoidaan, että toimittaja on aktivisti. Tästä olen samaa mieltä. Journalistisen aktivismin tulisi olla pelkän raportoinnin sijasta haastamista ja vaihtoehtojen etsimistä vallitseville valtarakenteille. Onko esimerkiksi tämän kevään kiintoisampiin uutisiin lukeutuva Panama-paperien vuoto vaikuttanut puheenvuoroihin ja asiantuntijalausuntoihin? Millaisia vaihtoehtoja uskalletaan esittää jatkuvalle talouskasvulle, jota pallomme ei kestä? Vieläkö puhutaan “lännen kriisistä” koskien “pakolaistulvia”? Luokkavallan vahtikoirat laajentaa julkista keskustelua sekä rikkoo sosiaalisia kuplia muistuttamalla monen tavallisen kansalaisen kokemusmaailmasta ja osallistamisesta yhteiskuntaan korkealentoisen jargonin ja näennäisen keskustelunkäynnin sijaan.