Kuinka vaikeaa on erottaa sininen ja vihreä toisistaan? Sehän on helppoa. Vai onko?
TEKSTI Erik Räsänen
Namibialaisheimo, jonka kielessä ei ole jaottelua siniseen ja vihreään, asetettiin tekemään yksinkertaista testiä: tietokoneen ruudulle ilmestyi kaksitoista neliötä, joista yksitoista oli vihreitä ja yksi sininen. Tehtävä oli etsiä sininen. Testi olisi esimerkiksi meille suomalaisille naurettavan helppo, mutta heimolaisille se tuotti vaikeuksia: sinisen neliön löytämisessä kesti kauan ja virheitä tapahtui yllättävän paljon.
Sininen väri tarjoaa kiinnostavan näkökulman kielen vaikutuksesta ajatteluun. Kieli kehittyy usein erotellen alkuun tumman ja vaalean, sitten nimeten punaisen, keltaisen ja lopulta vihreän. Sininen käsitetään vihreän sävynä, kuten namibialaisheimon tapauksessa, kunnes kielen kehittyessä se eroaa omaksi värikseen.
Antiikin ajan klassikkoeepos Odysseiassa merta kuvaillaan viinintumman väriseksi, ja muissakin aikalaiskuvauksissa taivasta ja merta kuvaillaan yhtä mielenkiintoisilla ilmaisuilla. Oudosti yksikään antiikinaikainen teos ei kuvaile näitä sinen symboleja sinisiksi.
Nykyaikana itsestäänselvyydeltä tuntuva värikartta on yllättävän tuore – esimerkiksi japanin kieleen vihreän ja sinisen erottelu saapui toisen maailmansodan jälkeen länsimaiden vaikutuksesta. Ihmissilmä on nähnyt sinistä kautta aikain, mutta sitä ei ole osattu aina havaita. Vasta kieli on tehnyt sinisestä helposti tunnistettavan: sille on annettu nimi.
Kielen vaikutuksesta ajatteluun on toistaiseksi olemassa valitettavan vähän tutkimusta. Toistaiseksi ilmaan on kuitenkin heitetty joitain ajatuksia. Väitetään, että saksan ja espanjan kaltaisissa kielissä, joissa sanat voivat olla maskuliinisia, feminiinisiä tai neutraaleja, esiintyy enemmän sukupuolisyrjintää. Ihmiset, joiden äidinkielessä ei ole futuuri-muotoa, väitetään sijoittavan rahojaan hanakammin, koska kieli ei tee selkeää erottelua nykyhetkeen ja kaukaiseen tulevaisuuteen. Aika näyttäytyy aikajanan sijasta enemmänkin ympyrämäisenä, jolloin sijoitus kannattaa tehdä heti, sillä tulevaisuus on nyt.
Väitteissä on spekuloivia piirteitä, mutta ne herättävät ajatuksia. Voiko esimerkiksi Suomen edelläkävijäasemaa sukupuolten välisen tasa-arvon toteuttajana selittää se, ettei kielessämme ole erillistä hän-pronominia miehille tai naisille?
Yksilön kielitaidon kehittyessä myös kyky ajatella kehittyy: yliopisto-opiskelijan olisi vaikea käsitteistää oppimaansa samalla sanavarastolla kuin seitsemänvuotiaana. Kieli jäsentää ajattelua, se toimii työkaluna maailman ymmärtämiseen.
Eläinten parissa kasvaneet susilapset ovat ääriesimerkki siitä, millaista elämä on ilman äidinkieltä: ihmisten keskelle myöhemmin päätyneet villilapset ovat oppineet parhaimmillaankin vain muutaman sataa sanaa, eikä kommunikointi toisten ihmisten kanssa tahdo onnistua. Äidinkielettömälle on mahdotonta – tai ainakin hyvin vaikeaa – selittää, mitä ovat ironia, aurinkokunta tai ihmisoikeusongelmat.
Äidinkielen osaaminen on laskussa. Nykynuoret lukevat entistä vähemmän. Vaikka Suomi on edelleen Euroopan kärkeä Pisa-testeissä, on peruskoululaisten kyky ymmärtää luettua heikentynyt. Äidinkielen ylioppilastutkinnon vaatimuksia on jouduttu höllentämään, ja jopa yliopistomaailmassa nuorten kielitaidon rapautuminen huolestuttaa. Hektisessä kosketusnäyttömaailmassa ei ole aikaa lukea tai kehittää kieltään. Koska kieli avartaa maailmaa, kehitys on surullista – aivan kuin meillä ei olisi enää aikaa nähdä sinistä.
Silloin maailma alkaa näyttää valitettavan harmaalta.
