Salissa soi Gaudeamus igitur. Leo pitää kädessään valkolakkia ja hymyilee kilpaa kevätauringon kanssa. Eletään Leon tähänastisen elämän onnellisinta päivää. Hän on saapunut lakitusharjoituksiin hoitokokouksesta, jossa sai hartaasti odottamansa diagnoosin transsukupuolisesta sukupuoli-identiteetistä.
TEKSTI Elisa Kitunen KUVA Oona Pohjolainen
Leo on yksi 200 henkilöstä, jotka hakeutuivat sukupuolenkorjausprosessiin viime vuonna. Hän esiintyy jutussa pelkällä etunimellään. ”En halua, että ihmiset ajattelevat ’Aa se Leo, se on se trans’, vaan jotain muuta.” Jotain muuta olisi esimerkiksi taitava kitaristi, terävä vitsiniekka tai tv-sarjaguru. ”En myöskään halua, että minut leimataan aktivistiksi. Haluan vaikuttaa transihmisten oikeuksiin omalla tavallani.”
Omaksi tavaksi on muodostunut avoimuus. Leo kertoo suorasanaisesti transsukupuolisuudestaan ihmisille, joiden kanssa tietää näkevänsä useammin kuin kerran. Leo arvioi kuitenkin jokaisen tilanteen erikseen. ”Jos koen, että saisin kuulla siitä jotain ikävää tai tulisi kiusallinen ilmapiiri, jätän kertomatta.”
Avoimuudella on aina myös rajat ja Leollakin on oma mustien kysymysten lista. Yleisimpiä ja kiusaannuttavimpia ovat utelut entisestä nimestä. Sitä Leo ei kertoisi enää välttämättä edes parhaalle ystävälleen. ”Ne, jotka tietävät entisen nimen ja kertovat sitä eteenpäin, osoittavat suurta epäkunnioitusta transihmistä kohtaan.” Toinen epäsovinnainen kysymys liittyy housujen sisältöön: kukapa haluaisi kuvailla sukuelimiään? Kirurgiset toimenpiteet ovat myös arka aihe. ”Jos tuntee ihmisen hyvin niin voi toki varovasti kysyä, onko hän miettinyt muita kuin hormonihoitoja.”
”Ihmiset ovat tosi tietämättömiä ja siksi tulee välillä hassuja kysymyksiä”, Leo tiedostaa. Monet tahattomat loukkaukset liittyvät kieleen. Seksuaalinen suuntautuminen ja transseksuaalisuus sekoitetaan usein keskenään. ”Mielestäni Helsingin Sanomatkin on kirjoittanut transseksuaalisuudesta”, Leo sanoo. Väärinkäyttö juontuu epäilemättä englannin kielen termistä transsexual, joka on sittemmin muuntunut muotoon transgender. Koulukirjoissa esitellään sukupuolielimet sukuelinten sijaan, vaikkeivat ne määritäkään sukupuolta. Leo ei pidä myöskään pidä sananparresta ”syntynyt väärään kehoon”. ”En ole itse ikinä kokenut, että olen väärässä kehossa. Siinä on vain juttuja, joista en pidä.” Leo muistuttaa myös, että hän on läpikäymässä sukupuolenkorjausprosessia, ei sukupuolenvaihdosprosessia, hän ei ole myöskään menossa sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Feminiinisten ja maskuliinisten persoonapronominien puuttuminen suomen kielessä on Leolle helpotus. Englantia käyttävät trans- ja intersukupuoliset haluavat usein itseään kutsuttavan persoonapronominilla they.
Lapsena Leolla oli aina hattu päässään ja yllään kaikkea muuta paitsi vaaleanpunaista. ”Olin se tosi stereotyyppinen poikatyttö. Lempileluni olivat Star Wars -legot ja Turtlesit.” Poikamaista pukeutumista tai lelukokoelmaa ei säännöstelty, vaan Leolle annettiin valinnanvapaus. Ala-asteella monet alkoivat kiusallaan kysellä, onko Leo tyttö vai poika. ”Halusin aina olla poika. Kun pojat tulivat siihen ikään, etteivät he halua enää leikkiä tyttöjen kanssa niin leikin tyttöjen kanssa aina miesrooleja.”
Leo ihaili poikakavereitaan: ”Ihailin niiden vartaloita, halusin samanlaiset vaatteet ja hiukset ja halusin olla yhtä pitkiä kuin ne. Olen pienestä pitäen pukeutunut poikamaisesti ja pitänyt lyhyttä tukkaa. Yläasteella kaikki vaatteeni olivat jo miesten puolelta.”
Sitten alkoi naisellisten muotojen kehittyminen. Muutos ahdisti Leoa suunnattomasti ja laukaisi laihduttamisen ja syömishäiriöiden kierteen. Leo käytti tunteja seisten peilin edessä ja litistäen rintakehäänsä. Vaatteet näyttäisivät niin paljon paremmilta, jos rintoja ei olisi. ”Tuli myös ajatuksia, että olisi tehnyt mieli saksilla leikata kaikki pois.” Leo alkoi käyttäytyä maanisesti: urheili ja luki kokeisiin burnoutiin asti. ”Olin ihan hullu.”
Jo nuorena alkaneet ahdistuskohtaukset lisääntyivät. Myöhemmin Leo löysi niille nimen: kyse oli dysforiasta, joka on euforian täydellinen vastakohta. Sukupuoli-dysforia kuuluu melkein jokaisen transihmisen elämään jossain vaiheessa. Leolle se tuottaa voimakasta ahdistusta omasta kehostaan sekä siitä, että yhteiskunta näkee hänet väärän sukupuolen edustajana. Ahdistuksella on siis kaksi selvää tasoa: kehollinen ja sosiaalinen.
Dysforiaa pahensi se, ettei Leo tahtonut löytää yläasteella omalta tuntuvaa seuraa. Tytöt ajattelivat hänen olevan liian poikamainen, eivätkä pojat halunneet olla tyttöjen kanssa. Leo alkoi käydä psykiatrilla kaksi kertaa viikossa jatkuvan ahdistuksen ja masennuksen takia. ”En olisi ikinä pystynyt tappamaan itseäni, mutta koko ajan saatoin miettiä eri tapoja sen toteuttamiseen.”
”Ajattelin pitkään, että olen vain tosi poikamainen tyttö, koska en tuntenut yhtäkään transmiestä”, Leo kertoo. Lukioikäisenä hän sattui törmäämään elämänsä tärkeimpään videoon Youtubessa. Siinä jenkkitubettaja Tyler Turner oli käyttänyt vuoden testosteronia ja esitteli äänensä ja fyysisen olemuksensa muutosta. ”Silloin tajusin, että jos noin voi tehdä niin se on se, mitä haluan. Silloin tajusin, että olen trans.”
”Se ei ollut mikään lamppu syttyy -kokemus”, Leo selventää. Aluksi hän ahdistui ja alkoi pohtia, saako moisesta edes unelmoida. Hän kuitenkin ahmi heti kaikki kyseisen tubettajan videot ja alkoi etsiä lisää tietoa.
Nyt Leo miettii, että jos koulukirjat tai lehtijutut olisivat käsitelleen transsukupuolisuutta aiemmin, olisi hän säästynyt paljolta ahdistukselta. Mutta missään hän ei ollut törmännyt hoitomahdollisuuksiin tai ihmisten omiin kokemuksiin, joihin olisi voinut samaistua. Internet on vihdoin tuonut roolimalleja: Transnäyttelijä Laverne Cox tunnetussa Netflix-sarjassa Orange Is the New Black. Miljoonayleisöä keräävät tubettajat. Malli Ben Melzer, ensimmäinen transmies Men’s Health -lehden kannessa.
Abivuoden kesällä Leo paljasti tiedon transsukupuolisuudestaan omalla somekanavallaan. Kommentit olivat ainoastaan kannustavia. ”Äiti sanoi, että kyllä se on aina tiennyt. Iskä ei kauheasti puhu asiasta, mutta sanoi, että treenataan sitten salilla yhdessä.” Nyt myös pikkusisarukset ovat lakanneet kutsumasta Leoa isosiskoksi.
Kaapista tulon jälkeen Leo varasi ajan yksityiselle lääkäriasemalle ja pyysi lähetettä HYKS:iin, toiseen Suomen sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikoista. Siellä asioivat pääkaupunkiseutulaiset, muut suomalaiset ohjataan Tampereelle. Leo tiesi prosessiin kuuluvan paljon odotusta ja sai heti kokea sen nahoissaan. Kahden viikon odotusajan sijasta hän odotti 50 pitkää päivää poliklinikan yhteydenottoa.
Leon tutkimusjakso kesti syyskuusta kesäkuuhun. Se koostui kolmesta käynnistä psykologilla, jossa tehtiin muun muassa musteläikkätesti ja piirrettiin omakuva. Sen jälkeen sairaanhoitaja teki hänelle elämänkaaren kartoituksen, jossa käytiin läpi lapsuus, sosiaaliset verkostot ja sukupuolisuusidentiteetin osaset. Leon kartoitukseen tarvittiin 21 käyntiä. Leo oli vastaanotoilla puhelias ja halusi kertoa elämäntarinansa pienintä yksityiskohtaa myöten. ”Arvio muodostettiin kuitenkin vain sanomisteni perusteella, joten totta kai annoin kaikkeni.”
”Mitä stereotyyppisempi olet, sitä helpommin saat diagnoosin”, Leo toteaa. Leon kokemusten mukaan diagnoosin saamista vaikeuttaa, jos henkilö on masentunut, jos hänellä on hankaluuksia koulunkäynnin kanssa tai jos hänellä ei ole sosiaalista elämää tai harrastuksia. Leo on käsittänyt, että useampi edellä mainittu syy johtaa diagnoosin hylkäämiseen. Hän ymmärtää tiukan seulan: prosessi on raskas ja muut elämän osa-alueet on hyvä saada kuntoon ennen sitä. Toisaalta taas monet edellä mainituista ovat seurausta juuri sukupuoli-identiteettiongelmista.
Tutkimusjaksoon kuului myös hormonipolin terveystarkastus ja verikoe. Diagnoosi annettiin kesäkuun alussa hoitokokouksessa ylioppilasjuhlien kynnyksellä. Sihteeri oli lomalla, joten maistraattiin tarvittavaa nimenmuutospaperia Leo joutui odottamaan vielä muutaman viikon.
Nimenmuutos oli suuri helpotus, mutta Leo on edelleen virallisesti nainen. Henkilötunnuksen hän saa muuttaa vasta kun hänet todetaan riittävän testosteronin käytön tai kirurgisen toimenpiteen seurauksena lisääntymiskyvyttömäksi. Suomessa ihminen ei voi muuttaa sukupuoltaan ilman hormonihoitoja, vaan muutoksen on aina oltava kehollinen. Lain määrittämää sterilisaatiopakkoa on kritisoinut viimeksi YK:n kidutuksen vastainen erityisraportoija. ”Toivon, että pakko otetaan pois. Ehkä ne ei halua, että mies voi olla raskaana”, Leo sanoo.
Lisääntymiskyvyttömyyden lisäksi juridista sukupuoltaan vahvistavan henkilön on esitettävä lääketieteellinen selvitys siitä, että hän kuuluu ”vastakkaiseen sukupuoleen”, elettävä tämän mukaisessa sukupuoliroolissa ja oltava täysi-ikäinen. Näiden toteutuessa henkilö on oikeutettu kirurgiaan julkisella puolella. Tutkimusjaksoon ja hormonihoitoihin Suomessa pääse kuitenkin jo alaikäisenä.
Eduskunta hyväksyi talvella 2016 sukupuolineutraalin avioliittolain käsittelyn yhteydessä esityksen, jossa ehdotettiin naimattomuusvaatimuksen poistamista translaista. Transmies tai -nainen saavat nyt siis vapaasti solmia tai ylläpitää jo solmitun avioliiton. Pieniä askelia kohti inhimillisempää translakia on otettu, mutta Suomella on vielä tovi ihmisoikeudellista matkaa käytävänä yltääkseen monien muiden Euroopan maiden tasolle.
Leo levittää joka päivä pussillisen testosteronigeeliä iholleen. Hän on ”ollut testoilla” nyt neljä kuukautta. Geeli on luvattu vaihtaa pistoksiin parin kuukauden kuluttua. ”Äänenmurros on käynnissä”, Leo virnistää. Hormoni vaikuttaa äänihuuliin, joten ääni on muuttunut jo selvästi matalammaksi. Musikaalinen Leo joutuu nyt opettelemaan laulamisen uudelleen. ”Jos yritän korottaa ääntä, se menee kiminäksi. En voi enää laulaa niitä biisejä, mitä olen tykännyt hoilata.” Leo ei kuitenkaan murehdi sitä, vaan iloitsee, että matalat äänet onnistuvat nyt paljon helpommin rintakehän resonoidessa enemmän.
Leo käyttää testosteronia koko loppuelämänsä. Kivuliaiden kuukautisten loppuminen oli iso helpotus. Myös karvat ilahduttavat Leoa. Kulmakarvat ovat tuuheutuneet, vatsan seudulle on ilmestynyt karvoitusta ja ensimmäiset viiksikarvat kasvaneet.
”Olen ilmaissut lääkärille, että haluan rintojenpoistoleikkaukseen”, Leo kertoo avoimesti. Sinne hän pääseekin noin kahden vuoden testosteronikäytön jälkeen. Sukuelinten leikkauksissa ilmenee vielä paljon riskejä, ja Leo uskookin leikkauksen haittojen olevan hyötyjä suuremmat. ”Vaikka minulla ei olisi penistä, en koe, että olisin vähemmän mies kuin joku toinen.” Kohdun ja munasarjat Leo joutuu kuitenkin käydä leikkauttamassa pois syöpäriskin takia.
”Kun menee polille ensi kertaa, olisi ihana saada joku kurssiohjelma”, hän huokaisee. Seuraavaa hoitovaihetta on saanut usein arvailla ja odotella. Käytännöt vaihtelevat paljon tapauskohtaisesti ja kahden poliklinikan välillä. Leo tietää ihmisiä, joille ei ole tehty lainkaan psykologisia testejä tai diagnoosin saaneita, jotka eivät ole täysin varmoja sukupuolisuudestaan. Jotkut taas joutuvat hakemaan diagnoosia toistuvasti hylkäyspäätösten takia.
Musiikki sekä pitkä ja vakaa seurustelusuhde ovat olleet Leon suurimmat voimanlähteet. Hän on soittanut kuusi vuotta kitaraa ja haaveilee bändissä soittamisesta. Kun Leo kertoi tyttöystävälleen päätöksestään, tuleva nimen ja ulkonäön muutos vaati hetken sulattelua. Sen jälkeen hän on tukenut Leoa vankkumattomasti. Netin keskusteluryhmissä Leo kokee itsensä usein ulkopuoliseksi. Ainoa yhdistävä tekijä on transsukupuolisuus. ”Hyvä kaveri pystyy tukemaan samalla tavalla kuin toinen transihminen.”
Prosessin kustannukset muodostuvat säännöllisistä hormonipolin käynneistä ja testosteroneista. Hormoneista Leo pulittaa 40 euroa kuukaudessa. Leikkausten kulut pysyvät julkisella puolella kohtuullisina. Leosta on perusteltua, että kustannukset maksaa valtio: ”En usko, että kukaan transsukupuolinen henkilö haluaa olla transsukupuolinen.” Korjausprosessin “mainetta” on hieman kolhinut se, että julkisuuteen on tullut joitakin tapauksia, joissa prosessin aloittaneet ovat muuttaneet mielensä.
Leo kokee dysforiaa yhä aaltomaisesti. ”Saattaa olla, että cis-mies tulee siihen ja tulee hetki, jolloin pysähdyt hetkeksi ja ajattelet, että vitsi kun voisi olla samanlainen. Tai sitten on vaan huono kehopäivä ja huomaa kehossa ne kaikki asiat, joista ei pidä ja ahdistaa suunnattomasti.”
”En tosiaan tiedä mitä ihmiset ajattelevat, kun menen vessaan: olenko tosi poikamainen tyttö vai näytänkö pojalta?” Leo on oppinut käymään miesten vessassa, mutta kuntosalin pukuhuoneet eivät vielä houkuttele. ”Talvisin minun on mentävä autolla salille. Olen pukeutunut valmiiksi treenivaatteisiin, jätän auton parkkihalliin ja heitän sinne talvitakin ja kengät. En koe, että olisin vielä tarpeeksi pojan näköinen, että voisin mennä poikien pukkariin. Enkä halua mennä naisten puolelle, koska en halua niiden kelaavan minun olevan tyttö. Nämä tilanteet ovat tosi ahdistavia.”
Dysforiaa helpottaa se, että Leo pukee päälleen binderin. Binderi on topin kaltainen vaate, jonka tarkoitus on saada rintakehä näyttämään litteältä. Sitä saa pitää vain kahdeksan tuntia kerrallaan, koska se voi aiheuttaa pistäviä hengitysvaikeuksia. Sen kanssa ei ole suositeltavaa urheilla, joten salilla Leo käyttää urheilurintaliivejä. Leon valtaa voittajafiilis joka kerta kun hän uskaltaa lähteä kotoaan ilman binderiä.
”Uinti oli asia, jota rakastin”, Leo kertoo intohimoisesti. Hän lopetti uimisen kymmenvuotiaana, koska ei pystynyt enää olemaan uimapuvussa kehoahdistuksensa takia. Hän miettii itseään pikkuveljensä ikäisenä, pikkulapsena, joka vihaa syvästi omaa kehoaan. ”Se saa minut tosi järkyttyneeksi.”
Transpolilla kysyttiin, missä Leo näkee itsensä 10 vuoden kuluttua. ”Toivottavasti olisin jossakin töissä tai opiskelemassa, soittaisin bändissä ja pääsisin uimaan”, hän vastasi.
Leosta huokuu vahva usko tulevaan. On vaikea uskoa, että sama mies on ollut ahdistunut identiteetistään koko ikänsä. ”En usko, että tämä prosessi on koskaan täysin valmis. Toivon kuitenkin, että jonain päivänä mieli ja keho eivät enää olisi ristiriidassa. Toivon hartaasti, että ne sulautuisivat yhteen.”