Kielillä puhumista, Jeesuksen ylistämistä ja Pyhää Henkeä. Kahlitsevista säännöistä tunnetut kristinuskon suuntaukset vetävät puoleensa myös Suomessa. Tarvitseeko siitä olla huolissaan?

TEKSTI Saana Lehtinen KUVAT Iisa Pappi

Suomalaisten arvot ja moraalikäsitykset ovat liberalisoituneet voimakkaasti. Samaa sukupuolta edustavilla on vihdoin oikeus solmia avioliitto Suomessa, ja perinteisestä ydinperhemallista poikkeavista ratkaisuista on tullut arkipäivää.

Moni tutkimus on huomioinut arvojen kehittyneen myös minäkeskeisempään suuntaan. Perheen perustamisen sijasta tavoitellaan uraa ja ensimmäinen lapsi hankitaan kolmekymppisenä – jos silloinkaan. Yhä harvempi vastustaa kiihkeästi aborttia tai paheksuu avioeroa. Vuoden 2016 marraskuussa aloitettu kansalaisaloite eutanasian laillistamiseksi keräsi eduskunnan käsittelyyn vaadittavat 50 000 allekirjoitusta noin kuukaudessa. World Values -tutkimuksen mukaan jyrkimmät kannat seksuaalisuuteen ja perhearvoihin liittyviin kysymyksiin löytyvät kaikkein uskonnollisimpien ihmisten joukosta, mutta toisaalta uskonnollisten ja ei-uskonnollisten arvomaailmojen erot ovat pieniä.

Arvojen liberalisoitumisen ohessa myös uskonnon merkitys on muuttunut. Länsimaisten yhteiskuntien maallistumisesta on puhuttu jo kauan, mutta toistaiseksi uskonto ei ole kadonnut. Uskonnottomien määrä on kuitenkin kasvanut monien muiden länsimaiden tapaan myös Suomessa, ja evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen on yleistynyt huomattavasti 2000-luvulla. Vain viidesosa suomalaisista uskoo tilastojen valossa Jumalan olemassaoloon ilman epäilyksiä, mutta toisaalta vain osa uskonnottomista nimittää itseään ateisteiksi.

Kirkon suosio on erityisen heikko kaupungissa elävien nuorten keskuudessa. Uskontoa ja uskonnollisuutta trendikkäämpää on puhua tällä hetkellä esimerkiksi henkisyydestä – lukea kirjoja mindfulnessista ja käydä joogassa.

Kun evankelis-luterilaisen kirkon rivit kutistuvat, samaan aikaan niin helluntailais-karsimaattisiin liikkeisiin kuuluva helluntailaisuus kuin uuskarismaattiset liikkeetkin kasvattavat suosiotaan. Helluntailaisuus on Yhdysvalloista lähtöisin oleva kristinuskon protestanttinen suuntaus, joka eroaa evankelis-luterilaisuudesta muun muassa aikuiskasteella sekä Pyhän hengen toiminnan, Jumalan antaminen armolahjojen ja henkilökohtaisen jumalasuhteen korostamisella.

Helluntailaisuus kuuluu niin kutsuttuihin vapaisiin suuntiin, joilla viitataan liikkeisiin, jotka eivät halua muodostaa läheistä suhdetta valtioon. Uuskarismaattiset liikkeet jatkavat samaa perinnettä, mutta seurakuntia ja yhteisöjä kuvaa perinteistä helluntailaisuutta voimakkaampi itsenäisyys ja tunnustuskuntiin sitoutumattomuus.

Suomen helluntaikirkon jäsenmäärä on yli kaksinkertaistunut vuosien 2007 ja 2013 välillä. Luvun kehittyminen ei kerro koko totuutta, sillä osa Suomen helluntailaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon tai näkyy väestörekisterissä uskonnottomana. Helluntaiseurakunnat toimivat Suomessa yhdistyspohjalta. Ne eivät ole rekisteröityjä uskonnollisia yhdyskuntia, vaan aatteellisia yhteisöjä. Kaikki helluntaiseurakunnat eivät myöskään kuulu Suomen Helluntaikirkkoon. Joidenkin karkeiden arvioiden mukaan helluntailaisia on Suomessa jopa 100 000.

Nelly, 27, on yksi erään helsinkiläisen helluntaiseurakunnan jäsenistä. Hän varttui helluntailaisessa perheessä ja kävi lapsena pyhäkoulua, muttei tuntenut perhetaustastaan huolimatta juurtuvansa kristilliseen yhteisöön. Kun evankelis-luterilaiset kaverit lähtivät rippileirille, Nelly jätti helluntailaisnuorten Fifteen-leirin väliin. Uskonasioiden sijasta Nellyä kiehtoi musiikki. ”Teini-iässä musiikista tuli minulle uskonto”, hän kuvailee.

Nelly matkusti ympäri Eurooppaa suosikkibändiensä keikoilla ja sai kavereita musiikkipiireistä. Seurakuntaelämä piirtyi hänen ajatuksissaan ankeaksi mummojen harrastukseksi. Nellyn mielikuvissa seurakunnan tapahtumat tiivistyivät virsien synkkään veisaamiseen, kireisiin nutturoihin sekä harmaan ja beigen sävyisiin vaatteisiin.

Kun Nelly oli 19-vuotias ja työskenteli valokuvaajana vaihtoehtomuotia myyvässä liikkeessä, hänen mallikseen tuli tatuoitu mies. Nellyn huomio kiinnittyi rukoilevia käsiä esittävään kuvaan, jonka merkitystä hän päätti kysyä. Paljastui, että malliksi tullut mies – joka ei lainkaan vastannut Nellyn mielikuvaa uskovaisesta – kävi samassa seurakunnassa, jossa sekä Nellyn äiti että isoäiti vierailivat aktiivisesti.

”Se alkoi kaikki niistä tatuoinneista”, Nelly kertoo. Nelly lähti kuin lähtikin miehen kannustuksesta mukaan aikaisemmin vieraalta tuntuneeseen seurakuntatoimintaan. Seurakunta otti hyvin vastaan vihreähiuksisen ja kasvoistaan lävistetyn tytön, ja pian Nelly oli jo mukana vapaaehtoistoiminnassa. Uusia kavereita kertyi nopeasti ja seurakunta tuntui hetkessä kodilta.

”Ensimmäiset viisi kuukautta elin Jeesus-kuplassa. Kaveritkin sanoivat, että olemukseni on täysin muuttunut”, Nelly muistelee uskoontuloaan.

Vaikka usein kuullaan puhuttavan onnellisesta ja auvoisasta kristityn elämästä, Nelly on aina uskaltanut kyseenalaistaa ja nostaa esiin epäkohtia. Uskoontulon jälkeen on ollut kriisejä, eikä uskon säilyminen ole ollut vaikeina hetkinä itsestään selvää.

Välillä Nelly on epäillyt kaikkea mielikuvituksensa tuotteeksi. Viime syksynä hän lupasi itselleen, ettei astuisi enää jalallakaan seurakuntaan ”ellei alkaisi tapahtua”.

Sitten alkoi tapahtua. Seurakunnan leirillä Nellyn valtasi rukoushetken aikana voimakas rauha ja hän alkoi puhua kielillä. Kielilläpuhuminen on ilmiö, jossa usein jonkinlaiseen hurmostilaan vaipunut henkilö alkaa rukoilla itselleen vieraalla kielellä. Kielilläpuhuminen, profetoiminen ja muut armolahjat ovat ominaisia vapaille suunnille.

Armolahjoilla tarkoitetaan Jumalan armosta antamia kykyjä, joiden tarkoituksena on seurakunnan palveleminen, ei henkilön ominaisuuksien korostaminen. Armolahjat ovat herättäneet myös kritiikkiä esimerkiksi niihin liittyvän manipuloinnin, kuten omia tarkoitusperiä ajavien profetioiden takia. Nelly itsekin on toisinaan epäillyt kykyään kielilläpuhumiseen itsesuggestioksi.

Armolahjat saattavat kuulostaa käsittämättömiltä yhteisön ulkopuolella elävälle. Helluntailaisuus kärsiikin Suomessa osittain lahkon maineesta. Lahko-sana synnyttää mielikuvia jostain hämärästä, salaisesta ja vaarallisesta. Vaikka helluntailaisuus on maailmalla toiseksi suurin protestanttisen kristinuskon suuntaus, Suomessa liikkeen jäsenten osuus väestöstä on melko marginaalinen. Liikkeen edustajat kohtaavat toisinaan värittyneitä ennakkoluuloja.

Tuoreimman kolhun suomalainen helluntailaisuus, kuten myös muut vapaat suunnat, lienevät saaneen Terho Miettisen ja Raija Pellin kirjoittaman, suomalaisia kristillisiä lahkoja käsittelevän Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa -kirjan julkaisemisen jälkeen. Miettisen ja Pellin huhtikuussa 2017 ilmestynyt teos kuvaa kristinuskon nimissä tehtyjä väärinkäytöksiä ja seurakuntien kyseenalaisia toimintatapoja.

Nelly on tietoinen helluntailaisten huonosta maineesta, muttei koe Miettisen ja Pellin kirjan väitteiden kuvaavan lainkaan sitä uskonnollista yhteisöä, jossa hän itse elää.

Uskonnot näyttäytyvät mediassa helposti negatiivisessa valossa. Ihmisten kokemukset hengellisestä väkivallasta, kuten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja uskonnollisen liikkeen jättämisen rankoista seurauksista on tärkeä nostaa julkiseen keskusteluun. Edellä mainitun kaltaiset voimakkaat kokemukset eivät kuitenkaan ole kristinuskon, tai minkään muunkaan uskonnon, perusominaisuuksia. Moni tutkimus on todennut ei-uskovaisten liittävät usein uskovaisten elämään ajatuksen kontrollista ja manipuloinnista, vaikka uskonnollisen yhteisön sisällä elävä voisi hyvin.

Taloustutkimus Oy:n toteuttaman, suomalaisten uskonnollisuutta kartoittaneen Gallup Ecclesiastica 2015 -kyselyn mukaan yleisin evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamisen syy on kokemus oman uskonnollisuuden puuttumisesta. Kirkosta eroamisen taustalla vaikuttavat yhä useammin kirkon kannanotot, jotka poikkeavat henkilön omasta mielipiteestä ja arvomaailmasta. Kaikki muistanevat vuonna 2010 kirkostaeroamisaallon aiheuttaneen Ylen homoillan. Kirkko on yhä useamman suomalaisen mielestä liian vanhoillinen. Sama ajatus liitetään helposti myös perinteiseen uskonnollisuuteen laajemmin.

Jos evankelis-luterilainen kirkko tuntuu kannanottoineen vanhanaikaiselta, esimerkiksi helluntailainen oppi voidaan nähdä vähintään yhtä ankarana. Opin ytimessä on Raamatun pitäminen Jumalan sanana ja kaiken perustana, eikä Raamattu kerro hyvää homoseksuaalisuudesta, esiaviollisesta seksistä tai avoliitossa elämisestä. Myöskään alkoholinkäyttöä, varsinkaan humaltumista, ei pidetä suotavana. Kaikesta huolimatta varsinkin uuskarismaattiset seurakunnat vetävät puoleensa samaa ihmisjoukkoa, joka toisaalta eroaa aktiivisesti kirkosta – nuoria kaupunkilaisia. Joukossa on myös paljon korkeakoulutettuja.

Nelly ei allekirjoita täysin väitettä esimerkiksi helluntailaisen opin tiukkuudesta luterilaiseen oppiin verrattuna. ”Samaa Raamattua me luetaan kuitenkin. Ehkä Raamatun sana otetaan vaan isommalla volyymilla käytäntöön”, hän pohtii.

Nelly uskoo helluntailaisuuden ja muiden vapaiden suuntien houkuttelevuuden perustuvan esimerkiksi voimakkaaseen yhteisöllisyyteen. ”Keskinäinen välittäminen näkyy ehkä helpommin karismaattisissa liikkeissä”, hän sanoo.

Helluntailaisen Nellyn suhtautuminen uskonnon tuomiin sääntöihin ei vaikuta olevan fundamentalistisen jyrkkä. Hänen kokemuksensa perusteella se, miten säännöt näkyvät helluntailaisnuorten elämässä on usein pitkälti kasvatuksesta kiinni. Aivan kuten ei-uskovaisissakin yhteisöissä, nuori sukupolvi uskaltaa kyseenalaistaa aikaisempia sukupolvia rohkeammin. Seurakunnissa on myös paikkakuntakohtaisia eroja, ja suunnan voi sanoa ainakin kärjistetysti olevan sitä sallivampi mitä lähempänä pääkaupunkiseutua ollaan.

Nelly kokee kasvaneensa melko liberaalissa ympäristössä, jossa virheitä on saanut tehdä ja kantapään kautta oppia. Hän kuitenkin pitkitti helluntailaisuuteen kuuluvalle aikuiskasteelle lähtemistä, sillä hän pelkäsi ennen kaikkea sitoutumista symboloivan toimituksen muuttavan elämän rajoittuneeksi ja sääntöjen täyttämäksi. Päätös kasteesta kypsyi keskellä yötä Nellyn oltua jo pitkään tiivis osa seurakuntaansa.

”Tajusin, että tietyt asiat ovat meille oikeasti haitallisia. Ne vaan alkavat vähentyä elämässä. En koskaan kieltänyt itseltäni alkoholia. Huomaan vaan, etten juo enää juuri ollenkaan”, Nelly kuvailee.

Sääntöjen perusta on Nellyn mukaan ennen kaikkea Jumalan tahto toivoa ihmiselle parasta, samaan tapaan kuin vanhemmat haluavat suojella lapsiaan. ”Kukaan vanhempi tuskin haluaa nähdä lapsensa kuolevan huumeiden yliannostukseen, eikä sitä halua nähdä Jumalakaan”, Nelly täsmentää. Sama pätee niin humaltumisen kuin esiaviollisen seksinkin välttämiseen. Säännöt suojelevat haavoilta.

Kyse ei ole Nellyn puheissa pakottamisesta, vaan hyvän levittämisestä itsensä kuin maailmankin muuttamisesta paremmiksi.

”Olen tosi sääntöjenvastainen ihminen. Mitä enemmän minulle sanotaan, ettei jotain saa tehdä, sitä varmemmin sen teen. Seurakunta koostuu epätäydellisistä ihmisistä,” Nelly täsmentää nauraen.

Epätäydellisyyden hyväksyminen kuulostaa terveeltä ja raikkaalta vaihtelulta nykyiseen maailmaan, jossa vaadimme itseltämme jatkuvasti enemmän. Vaikka itselleen voi olla armollinen myös ilman uskontoa, on tärkeää huomioida, että käsityksemme meille vieraista uskonnollisista yhteisöistä voivat olla ennakkoluuloistamme kumpuavia. Asiat, jotka näyttäytyvät yhteisön ulkopuolisille uhrauksina saattavat olla uskovalle luonnolliselta tuntuvia, onnellisuuteen johtavia valintoja. Uskonnollisissa yhteisöissä voidaan myös hyvin ja uskoon voi tulla kadottamatta itseään. Usko on Nellyn elämän perusta, mutta rakkaus musiikkia, tatuointeja ja valokuvaamista sekä asioiden rohkeaa kyseenalaistamista kohtaan ei ole kadonnut mihinkään. Tapoja olla uskossa on yhtä monta kuin uskoviakin.