Istuin hiljattain lyhyen yliopistotaipaleeni aikana luultavasti eniten ajatuksia herättäneellä luennolla. Talven tuskaisimman lumimyräkän takia olin vähällä skipata koko luennon ja aloittaa viikonlopun mukavasti jo torstaina – ei sillä, ettenkö olisi muutenkin ollut vapaalla kaksi edellistä päivää. Onneksi kuitenkin menin.
TEKSTI Unni Javanainen KUVITUS Iisa Pappi
Kahden tunnin pituinen, liberalistista ajattelua ja ihmisoikeuksien kehitystä käsitellyt luento lähestyi kuivaksi mieltämääni aihetta naisten ja vähemmistöjen kiinnostavasta näkökulmasta. Jo valmiiksi mielipiteitä jakavaa lähestymistapaa enemmän keskustelua herätti naisluennoitsijan (ilmeisesti jokseenkin provokatiivinen) heitto luennon lopuksi. Sivuten luennon käsittelemää aihetta, historian miesvaltaisuutta, kehotti luennoitsija myös naisia osallistumaan siihen asti lähinnä miesopiskelijoita aktivoineeseen keskusteluun.
Luennoitsijan rohkaisuista ja aiheen henkilökohtaisesta tarttumapinnasta huolimatta yksikään naispuolinen ei lähtenyt mukaan keskusteluun. Sen sijaan tuttuja mieskäsiä oli tyypilliseen tapaan pystyssä useita. Myös kurssivastaava komppasi luennoitsijaa: yliopiston luennoitsijakunta oli kuulemma jo pitkään yrittänyt selvittää, miksi naiset osallistuvat yleiseen keskusteluun luennoilla selkeästi miehiä heikommin.
Myönnän itsekin kuuluvani luentosalien geneerisimpään ihmisryhmään: passiivisiin tiedon vastaanottajiin (ja toki hävettävän usein myös niihin, jotka kuuntelemisen sijaan hoitavat ”muita tärkeitä asioita”, kuten metsästävät päivän parasta Unicafe-menua tai selaavat Facebook-meemejä). Tapahtunut sai minut kuitenkin pohtimaan opiskelijoiden luentokäyttäyttymistä, etenkin asennoitumista siihen, miten luennolla ”kuuluu olla”.
Valtaosa luennoitsijoista tuntuu arvostavan opiskelijoiden aktiivista osallistumista – myös kritiikin esittämistä. Opiskelijoiden yleinen mielipide (lähde: Jodel) ei kuitenkaan näytä osuvan yksiin opettajien kanssa. Mielipiteitään rohkeasti esittävistä opiskelijoista supistaan luentosaleissa, unohtamatta tietenkään ajan henkeen kuuluvaa, anonyymiä ja astetta brutaalimpaa ruotimista somessa (#mulkku #huutista). Kynnys lähteä mukaan keskusteluun on sosiaalisen paineen myötä kieltämättä korkea (#pliisäläteesitä).
Itse en tällä kertaa ota kantaa sukupuolikysymykseen. Keskusteluun osallistuvien sukupuolijakauma on ongelma, jonka puiminen ylittäisi tämän jutun palstatilan heittämällä. Sen sijaan ihmettelen ilmiötä yleisemmällä tasolla. Harmillisen monen kanssaopiskelijani suhtautuminen turhauttaa minua – itse koen vastavuoroisen luentokeskustelun useimmiten avartavana. Kriittisten näkökulmien esittäminen ei suoraan tarkoita vastaan väittämistä tai ylimielisyyttä, ja tällaisessakin tapauksessa on dialogi vähintään viihdyttävää.
Rajansa toki kaikella. Ketään tuskin kiinnostaa kuunnella liian pitkäksi venyvää tai aiheen ohittavaa vääntöä. Haluaisin silti kehottaa kaikkia – oli kyseessä sitten naiseksi, mieheksi tai muuksi identifioituva, introvertti, tai muuten vain ajatuksistaan epävarma, avaamaan suunsa luennolla. Dialogi on aina monologia opettavampaa. Vaikka toisen osapuolen (lue: yleensä opiskelijan) väitteet olisivatkin vääriä, tulevat nekin oikaistuiksi viimeistään toisen osapuolen (lue: yleensä opettajan) vastatessa niihin.
