Suomalaisen tiedeyhteisön paholaiset ovat saaneet olla rauhassa. Helsingin tutkijanaisten kyselyyn vastasi reilu 400 henkilöä, joista suurin osa opiskeli tai työskenteli pääkaupunkiseudun yliopistoissa. Naisvastaajista seksuaalista häirintää kertoi kokeneensa puolet, miesvastaajista kolmasosa. Vastaavia tuloksia on saatu myös muualta: huhtikuussa Al Jazeera uutisoi neljän kymmenestä kokeneen seksuaalista häirintää isobritannialaisissa yliopistoissa toteutetussa tutkimuksessa.
TEKSTI Helmi Partanen KUVITUS Heta Heikkala
Muun muassa kulttuurialalla, juristien keskuudessa ja kirkon sisällä on käynnistetty omia liikkeitä seksuaalisen häirinnän esiintuomiseksi. Helsingin tutkijanaiset ry:n kysely seksuaalisesta häirinnästä yliopistolla on toistaiseksi ainoa suomalaisessa yliopistoyhteisössä järjestetty selvitys ilmiön laajuudesta. Intersektionaalista tutkimusta, jossa olisi huomioitu myös binäärisen sukupuolijakauman ulkopuolisten tai ei-valkoisten erityisasema, on vieläkin harvemmassa.
Paljastui se, mikä ei liennyt kenellekään suuri yllätys: myös yliopistomaailmassa valtaa käytetään väärin ja sukupuolella on siinä roolinsa.
Helsingin tutkijanaisten hallituksessa istuva laskennallisen aerosolifysiikan professori Hanna Vehkamäki kertoo löytäneensä kyselyyn vastanneiden kokemuksista paljon samaistumispintaa. Vastaajat kertovat reisille hiipivistä käsistä, seksistisistä vitseistä ja esimiesasemassa olevan ahdistelusta. ”Löysin paljon sellaisia juttuja, joita on tapahtunut minulle, ja niitä fiiliksiä, joita kokemukset ovat herättäneet. Se on vapauttava kokemus: tapahtunut ei ollut syytäni, koska muillekin on käynyt niin.”
Vehkamäen kokemus on, että iän ja aseman noustessa ahdistelu on harvempaa, mutta edelleen säännöllistä. Sukupuolentutkimuksen professori Tuija Pulkkinen kertoo: “Jos ajattelen koko aikaa, jonka olen ollut yliopistossa, niin ihan valtava määrä seksuaalista häirintää on mahtunut siihen. Törkeitä tapauksia ja seksuaalista vallankäyttöä, jota ei saisi olla koulutusinstituutioissa. Ilmiö ei ole poistunut, mutta toivon sen vähentyneen. Toisaalta se voi johtua omasta iästä, että häirintä ei ole minulle enää näkyvää.”
Nuoret naiset yliseksualisoidaan, ja ahdistelukulttuuri kuuluu kiinteästi myös opiskelijakulttuuriin seksuaalisesta väkivallasta vitsailevina sitsilauluina ja huumaustapauksina. Opiskelijoiden ja uransa alussa olevien akateemikkojen riskiä kohdata häirintää kasvattaa yliopistojen hierarkinen valtarakenne. He pelkäävät uransa puolesta, eivätkä uskalla kertoa tapahtuneista väärinkäytöksistä. Suomen pienessä tiedeyhteisössä samalla alalla saattaa työskennellä vain kourallinen tutkijoita.
Paljastui se, mikä ei liennyt kenellekään suuri yllätys: myös yliopistomaailmassa valtaa käytetään väärin ja sukupuolella on siinä roolinsa.
YLIOPISTOMAAILMA ON OLLUT naisten toimintaympäristö vasta muutaman vuosikymmenen. Lähtökohtaisesti akateeminen tutkimus ja koulutus ovat olleet eksklusiivisesti miesten aluetta. Koko yliopistojen taustalla oleva maailma; uskonnot, kirkot, tekstitutkimus ja antiikin ihannointi, on ollut sukupuolittunutta. Naisilla ei ole ollut pääsyä näihin instituutioihin, joista yliopistot ovat syntyneet. Naiset olivat vähemmistö suomalaisessa tiedemaailmassa vielä 60-luvulle asti. “On selvää, että tradition ollessa näin sukupuolisesti jakautunut, se kantaa mukanaan tapoja ja käytäntöjä, joissa miehet asetetaan normiksi. Vasta nyt olemme päässeet niihin sukupolviin, joissa opettajakunnassa on selkeästi myös paljon naisia”, kertoo Pulkkinen.
Seksuaalinen häirintä liittyy kuitenkin laajempaan kulttuuriin, jota ei muuta pelkkä naisten yleistyminen yliopistomaailmassa. Naisten alistaminen on sisäänkirjoitettua myös perinteisesti naisvaltaisilla aloilla. Kyseessä on noidankehä: naisvihamieliset tai naisia alempaan asemaan asettavat traditiot pitävät yllä naisten pienempää määrää ja taas pienempi määrä pitää yllä traditioita, toteaa Pulkkinen. #MeToo -keskustelussa seksuaalisen häirinnän kitkeminen on kärjistynyt useaan kertaan niin, että yksittäiset mätämunat tuodaan julkisuuteen ja laitetaan vastuuseen teoistaan. Tällöin varjoon jää se, että todellisuudessa ongelma on instituutiossa itsessään.
Kulttuurialalla, josta #MeToo-kampanja sai alkunsa, on puhuttu taiteilijaneromyytin suojelevan tekijöitä. Taide mystifioidaan kentäksi, jolla mikä tahansa on hyväksyttyä. Mestarin aseman saavuttaneiden taiteilijoiden metodeja ei sovi kyseenalaistaa, koska pelätään, että tällöin uhattaisiin myös heidän työnsä arvoa. Harvey Weinstein, Woody Allen, Aku Louhimies… Hanna Vehkamäki kertoo, että sama neromyytti suojelee tekijöitä myös tieteen alalla:
”Jos olet niin älyttömän hyvä fyysikko, että pystyt tekemään maailmaa mullistavia juttuja, niin se on ihan sama, miten käyttäydyt. Neromyyttiin liitetään vähän omituinen käytös. En usko neroihin, mutta tiedän, että huipputieteentekijöissä on erikoisia persoonallisuuksia. Se on kuitenkin kulttuurin tuote, mitä katsoo voivansa tehdä. Toistaiseksi nerona pidetyn vallalle ei ole mitään rajaa.”
Yliopistomaailmassa tekijät tunnetaan, mutta heitä suojellaan. Puuttumattomuuden kulttuuri syntyy, kun tekijöistä katsotaan olevan enemmän hyötyä kuin heidän teoistaan haittaa. He tuovat yliopistolle rahoitusta, huippujulkaisuja tai houkuttelevat lahjakkaita ulkomaisia opiskelijoita. “Kun kerran on alettu olemaan hiljaa, niin siinä suojellaan sitten niitäkin tekijöitä, joista ei ole tällaista tulopuolen hyötyä”, Vehkamäki huomauttaa. Tilanteeseen koitetaan puuttua lähinnä tekijöistä varoittamalla. “Sanomalla ‘älä lähde sen mukaan’ syyllistetään uhreja. Sitten jos jotain käy, niin se implikoi, että uhri ei ollut tarpeeksi varovainen.”
MAAILMASSA, JOSSA PARAS argumentti voittaa, luulisi naisvihan kuolevan. Kun misogyniaa ei pysty perustelemaan, se täytyy piilottaa. Akateemisen maailman naisvihan salonkikelpoisuus kätkeytyy Vehkamäen mukaan elitistisiin ihanteisiin: menestyminen vaatii vaatii paitsi lahjakkuutta, myös sitkeyttä ja heikkojen palkkojen ja huonojen työsuhteiden sietämistä. Ihanteeksi pääsy ei ole kaikille avointa osin konkreettisten esteiden vuoksi, mutta osin myös siksi että mielikuvissa, tiedostetusti tai tiedostamatta, ihannetta edustaa yhä mies.
”Ajatellaan, että tieteessä pärjäävät vain tosikovat, tosiälyköt ja tosi superomistautuneet. Se osin pitää paikkansa, mutta näiden ominaisuuksien tunnusmerkit vääristyvät. Esimerkiksi toisen ihmisen ajatusten lyttääminen vaatii kyllä älyä, mutta ei se ole hienointa mahdollista älykkyyttä.”
Naisviha ei aina ole aktiivista syrjintää, vaan näkyy tiedostamattomana ulosrajaamisena. Matteusvaikutus kuvaa etujen kasautumista tiedemaailmassa. Tunnetut, paljon julkaisseet tutkijat kerryttävät paljon viittauksia teksteihinsä, ja se yhä lisää tunnettavuutta ja menestystä. Voittajia ovat pitkän uran luoneet englanniksi julkaisevat tutkijat ja häviäjiä naiset. Pulkkinen kertoo, että kuppikunnat, joissa viitataan toinen toisiinsa, miehistyvät helposti.
”Sukupuolinen ryhmittymismekanismi on mielenkiintoinen. Sillä on suoria vaikutuksia sen suhteen, miten henkilöt rakentavat ansioluetteloaan ja tulevat valituksi erilaisiin paikkoihin. Rakenteellinen sergregaatio on tällä hetkellä merkitsevämpää kuin aktiivinen vihamielisyys tai syrjintä.”
Pulkkinen kertoo pettyneensä 90-luvulla ja kaksituhattaluvun alussa yliopistoon tulleeseen miessukupolveen, josta hän tunnisti oletukset omista etuoikeuksista ja pelot niiden menetyksestä. Aiemmassa sukupolvessa oltiin jo valmiita kulkemaan tasa-arvoisemman sukupuolijaon suuntaan. “Vastoin sitä että naiset olivat edelleenkin vähemmistö korkeissa asemissa, alkoi näkyä, että on nuoria miehiä, jotka kokevat menetyksenä sen, että naisille on enemmän mahdollisuuksia.” Vastareaktiona syntyi miesten keskenään muodostamia ryhmittymiä.
“Nykyäänkin kuulee kauheita kertomuksia suorasta syrjinnästä, mutta sen jälkeen on vielä paljon tasoja, joissa tapahtuu: ei kutsuta kahville, pidetään miesten saunailta tai kutsutaan aina tietyt tyypit konferenssiin. Pienten asioiden yhteisvaikutus on massiivinen”, toteaa Pulkkinen.
Puuttumattomuuden kulttuuri syntyy, kun tekijöistä katsotaan olevan enemmän hyötyä, kuin heidän teoistaan haittaa. He tuovat yliopistolle rahoitusta, huippujulkaisuja tai houkuttelevat lahjakkaita ulkomaisia opiskelijoita.
SEKÄ VEHKAMÄKI, ETTÄ Pulkkinen viittaavat useasti myös selkeisiin häirintätapauksiin. Julkisuudessa tiedemaailmassa tapahtuneista seksuaalisista väärinkäytöksistä ei ole vielä kuultu. Teatterikorkeakoulu on ainoa suomalainen yliopisto, joka on joutunut #MeToo -keskustelun myötä vastaamaan henkilökuntansa edesottamuksista. Turun yliopisto palkkasi yhdysvaltalaisen tutkijaprofessorin, jonka menneisyydestä paljastui todettu ahdistelutapaus. Asiasta uutisoitiin, mutta ilman alaisia työskentelevä professori sai pitää paikkansa.
Hanna Vehkamäki pohtii, onko tiedemaailmassa tarvetta julkiselle likapyykin pesulle. ”Ehkä sellaista on vielä tulossa, ja räikeissä tapauksissa se on hyvä.” Rikosten rinnalla tapahtuu paljon sellaista häirintää, josta laki ei rankaise. Näiden pienempien tekojen psykologinen vaikutus uhrilleen kasvaa kuitenkin kumulatiivisesti ja seuraukset voivat lopulta olla vakavia. Kohujulkisuutta tärkeämpänä Vehkamäki näkee keskustelukulttuurin muutoksen yliopistojen työyhteisöissä. Keskustelulla voidaan määrittää uudelleen rajat sille, mikä on sopivaa. Häirintäkeskustelu on lisännyt myös häirinnästä raportointia, kertoo tiedekuntansa tasa-arvoyhdyshenkilönä toimiva Vehkamäki.
Mutta onko seksuaalisesta häirinnästä lupa puhua muuten kuin asettumalla uhrin asemaan? #MeToo -keskustelu on ravisuttanut maailmaa vihdoin kuulemaan seksuaalisen häirinnän uhrien kokemuksia, mutta miten suhtaudutaan naiseen, joka toimii itse aktiivisesti asemansa parantajana? Vehkamäki on toiminut useita vuosia Helsingin tutkijanaisissa, sekä osallistunut julkiseen keskusteluun tiedeyhteisön sukupuolittuneisuudesta.
”Olen klassinen esimerkki, ryhdyin ajamaan tasa-arvoasioita äänekkäästi vasta kun minulla oli vakituinen virka. Naisten täytyy edetä alallaan, päästä tietyn kynnyksen yli ja heitä täytyy olla useampia, ennen kuin kukaan uskaltaa puhua mitään, koska on olemassa pelko, että veneen keikuttajia ei katsota hyvällä. Olen ihan varma että alallani on ihmisiä, jotka pitävät minua äärimmäisen hankalana ja peräti vaarallisena, mutta se ei ole vallalla oleva mielipide. Enemmän on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että maailma menee tasa-arvoisempaan suuntaan, ja meidän tiedekunta voi näyttää siinä esimerkkiä. Tämä on poikkeuksellinen tapaus, jossa positiivisesti ajattelevat avaavat suunsa ja negatiivisesti ajattelevat eivät hirveästi käy mouhoamassa.”
Kohujulkisuutta tärkeämpänä Vehkamäki näkee keskustelukulttuurin muutoksen yliopistojen työyhteisöissä. Keskustelulla voidaan määrittää uudelleen rajat sille, mikä on sopivaa.
TIEDEYHTEISÖ EI KAIVANNE enää enempää julkista riepottelua. Yhdysvaltain presidentinvaalituloksen laukaisema keskustelu totuuden jälkeisestä ajasta ja tutkitun tiedon arvon jatkuva aleneminen päätöksenteossa on saanut yliopistot kriisitilaan, jossa joudutaan jo valmiiksi jatkuvasti puolustamaan omaa asemaa. Voiko siis käydä niin, että keskustelu seksuaalisesta häirinnästä lakaistaan tiedeyhteisössä nyt maton alle, odottamaan parempaa aikaa, jota ei ehkä koskaan tule? Hanna Vehkamäellä ei ole tällaista pelkoa.
“Arvostuksen puutteen aiheuttama ahdinko voi kääntyä tasa-arvon eduksi: minua lähellä oleva tiedeyhteisö yrittää nimenomaan puhdistaa julkisuuskuvaansa sillä, että epäkohdista pystytään puhumaan ja toimimaan yhteiskunnan tulenkantajina. Meidän pitää osoittaa ansaitsevamme kaipaamamme arvostuksen.”
