Minulla ei ole aavistustakaan, minkälaisen reaktion seuraava, ehkä tällaiseen lehteen liian henkilökohtaiselta tuntuva paljastukseni herättää sinussa: Niin kauan kuin pystyn muistamaan, joka ikinen päivä, vähintään kerran päivässä olen ajatellut: olen lihava, pitäisi vähän laihtua.
TEKSTI Helmi Partanen KUVITUS Iisa Pappi
AJATUSTENI VIRRAN MUODOSTAMA virke on pysynyt samana läpi elämäni. Sävy on kyllä vaihdellut rajustikin. Lapsena ajatus muodostui katsellessani kateellisena hoikkaa parasta ystävääni. Se teki minusta surullisen, ikuisen kakkosen, vähemmän rakastetun lapsen. Teini-iässä ajatus oli tietenkin vihainen. Inhosin itseäni, mutta loppujen lopuksi en tiedä, oliko se inho omaani. Se tuntui suoritukselta siinä missä ensimmäiset kännit tai seurustelun aloittaminen: tässä iässähän näin kuuluukin tehdä.
Koko ajan tiedostin, että minullahan on vielä liian helppoa. En koskaan satuttanut itseäni, oksentanut tahallani tai paastonnut vuorokausia. Ääneen kauhistelin yhteiskunnan nuorille (tytöille) aiheuttamia ulkonäköpaineita ja ilmaisin empatiaa niiden sairastuttamia kohtaan. Mutta oikeasti koin epäonnistuneeni itseinhossa. Ajattelin, että minulla ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa sairastua anoreksiaan. Vartalonormit olivat rakentaneet sisälleni ruman huoneen, jonka sisälle menin rauhassa arvostelemaan omaani ja muita naiskehoja armottomasti. Sen kokemuksen valossa minun on nykyään helppo ymmärtää, mitä on sisäistetty naisviha.
MILTÄ ELÄMÄ LAIHDUTUSAJATTELUN kanssa tuntuu nyt nuorena aikuisena? Ei kauhean ihmeelliseltä. Kun ajatus kerran päivässä pälkähtää päähäni kuin päivän postit luukusta, en ylläty tai säikähdä. Se on osa minua, eikä enää tee minua surulliseksi tai vihaiseksi. En edes osaa sanoa, onko se normaali vai epänormaali. Ajatteletko sinä samalla tavalla itsestäsi, vai oletko juuri nyt soittamassa minulle apua?
ULKONÄKÖPAINEISTA PUHUTTAESSA keskitytään fyysisyyteen, vaikka paineita voi tuntea kuka tahansa. Silti legitimiteetti puhua yhteiskunnan asettamista ulkonäköpaineista tai itsetunto-ongelmista päätetään ulkonäön perusteella. Upea kroppa! Varmasti rakastat itseäsi. Ja jos on ylipainoinen, silloin ruumiin terveys arvotetaan mielenterveyden yläpuolelle. Kiukkuinen veronmaksaja ja Pippa Laukka ovat pöyristyneitä ilmeisesti vain sydän- ja verisuonitautien kuluista. Jos poikkeat normista, on ihan suotavaa kokea itsetunto-ongelmia, sairastua syömishäiriöön tai masennukseen. Ne toki maksamme mukisematta, kuuluu asiaan.
Kehopositiivisuusajattelu on nostanut nostanut keskusteluun mielenterveydellisen näkökulman, mutta voimaantuminen ja itsensä rakastamaan oppiminen kuvataan yhä kehojen kautta. Kuvissa on enemmän diversiteettiä, ne ovat ehkä aidompia kuin ennen, mutta silti aina esteettisiä ja ulkoiseen kauneuteen keskittyviä. Myrkylliselle äänelle päässäni ne yhä tarjoavat itseäni kauniimpaa, seksikkäämpää ja parempaa vertailukohdetta.
Mielen muutosta on vaikeampi visualisoida. Silti kaipaisin kipeästi puhetta yhä enemmän juuri kehon kokemisesta. Jee, vatsamakkaroita somefeedissä, mutta yhä olen epätietoinen siitä, millaiset kokemukset omasta kehosta ovat ”normaaleja” ja millaiset ei. Ja miksi ylipäätään tietty määrä ulkonäköpaineita (naisen) kuuluukin kokea?
EN HALUA ILMOITTAA Ekille strategisia mittojani (Mikä ihmeen “strateginen?!”) ja kysyä onks ok. En, vaikka Eki sattuisi olemaan kehopositiivinen ja sanoisi, että tottakai on ok. Haluan kertoa julmasta äänestä päässäni, joka on asunut siellä jo melkein 20 vuotta kuiskien samaa mantraa. Haluan kysyä onks se ääni ok, onko se tavallista, onko se oikein? Ja sitten haluaisin kuulla, miten ääni vaimennetaan.
