Kerron nyt asian, jonka paljastaminen julkisesti tuntuu hankalalta.
Olen ollut yksinäinen ja tuntenut ulkopuolisuutta.
Tämä tuntuu edelleen häpeälliseltä myöntää, vaikka tiedän sen olevan yleistä ja vaikka en ole juuri nyt yksinäinen.
TEKSTI: Ripsa Niemi KUVITUS: Heidi Puomisto
YKSINÄISYYS ON NEGATIIVINEN ja ahdistava tunnetila, joka johtuu siitä, että omiin sosiaalisiin suhteisiin liittyvien odotusten ja todellisten suhteiden välillä on kuilu. Yksinäisyys aiheutuu siis koetuista määrällisistä ja/tai laadullisista puutteista omissa sosiaalisissa suhteissa. Sosiaaliseen yksinäisyyteen liittyy usein ulkopuolisuuden tunne esimerkiksi omasta koulu-, harrastus- tai työporukasta. Emotionaalinen yksinäisyys taas johtuu puutteista läheisissä ja luottamuksellisissa ihmissuhteissa.
Ensimmäisen lukiovuoden olin sosiaalisesti todella yksinäinen, koska en saanut ollenkaan uusia kavereita. Tai en ainakaan sellaisia, joiden kanssa olisi aidosti natsannut ja joita olisin nähnyt vapaa-ajalla. Oli rankkaa, koska aikaisemmin juuri koulu oli ollut minulle paikka, jossa oli hyvä olla. Nyt jokainen päivä koulussa ahdisti aivan sairaasti. Pelastuksena jaoin saman tilanteen kahden vanhan ystävän kanssa.
Tilanne parani vaihtamalla, kun pääsin toisena vuonna uuteen lukioon. Vanhan lukion rehtori kyseli lähtiessäni lähinnä sitä, olinko hyvänumeroisena oppilaana tyytymätön opetuksen laatuun. Vastasin, että opettajat ovat hyviä, en vain sovi joukkoon. Rehtori vaikutti helpottuneelta. Ihmettelin hiljaa, miksi tuntemani sosiaalinen sopimattomuus kouluun aiheutti hänessä huojennuksen. Lopulta koulunvaihto oli hyvinvointini kannalta tämän ikävaiheen tärkein tapahtuma ja sopeuduin uuteen paremmin kuin osasin odottaa.
Ulkopuolisuutta tunsin myös suurimman osan siitä ajasta, kun harrastin pesistä ala- ja yläasteella. Olin aina joukkueen huonoimpia pelaajia, enkä mikään äänekkäin ja hauskin tyyppi. Jäin varjoon räiskyvien persoonien ympäröimänä, enkä päässyt juttuihin mukaan. Viikon kestäviä pesisleirejä odotin kauhulla, sillä niissä ei päässyt pakoon ulkopuolisuutta.
Koko harrastus ei ollut silti pelkkää tuskaa. Välillä joukkuehenki oli parempi, ja sain myös oikeita kavereita. Kun viimein lopetin kuuden vuoden jälkeen, en edes ilmoittanut siitä valmentajilleni, eivätkä he koskaan tainneet laittaa viestiä perään. Vuosien ahdistus ja ulkopuolisuus kuitenkin katosivat.
Vuosi sitten yliopistovaihdon alkutaipaleella olin parin viikon ajan sosiaalisesti ja emotionaalisesti surkean yksinäinen. Oikeestaan ymmärsin sen vasta, kun sattumalta kohdalleni osui luento yksinäisyydestä ja sosiaalisista verkostoista. Tunne oli musertava ja ristiriitainen. En ollut kaveriton tai eristäytynyt, mutta ne hetket, jotka vietin fyysisesti yksin huoneessani, tuntuivat raastavilta.
Ratkaiseva tapahtuma pahimman yksinäisyyden loppumiselle oli se, kun eräs vaihtarituttuni tuli kampuksella samaan hissiin ja kysyi, haluanko tehdä ruokaa yhdessä. Meistä tuli nopeasti ystäviä; aloimme kokkailla viikoittain, enkä ollut enää yksinäinen.
Jos saisin tänään yhden toiveen, se olisi, ettei kukaan tuntisi yksinäisyyttä.
Ulkopuolisuutta tunnen välillä myös nykyisten läheisten ystävieni seurassa. Ajattelen, että se vain kuuluu elämään. Ymmärrän, etten voi kuulua jokaiseen ryhmächattiin – vaikka hirveästi haluaisin – tai että välillä porukoissani nähdään ilman minua ja puhutaan asioista, joista itselläni ei ole juurikaan sanottavaa tai kokemusta.
Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden ympärillä on valtava stigma. Niistä on vaikea puhua, koska oman sosiaalisen epäonnistumisen myöntäminen hävettää. Yksinäisyydestä pitäisi kuitenkin puhua enemmän. Jos yksinäisyys pitkittyy, voi sillä olla vakavia ja kauaskantoisia seurauksia, kuten mielenterveysongelmia.
Olen myös miettinyt, miten voisin auttaa yksinäisiä lähelläni. Yliopisto-opiskelijoiden seasta on hankalaa löytää yksinäiset ja ulkopuoliset, koska yksinäisenä on helppo eristäytyä muista, kun läsnäolopakot voi vältellä, kurssit tenttiä ja tapahtumat skipata. Samaan aikaan opiskelijoiden aktiiviporukka on niin intona omasta meiningistään, ettei ehkä edes tajua osan jäävän kokonaan pois. Kuulun itse tähän porukkaan ja sen tajuttuani tunnen voimattomuutta ja osaamattomuutta auttaa ulkopuolelle jääviä.
Toki kaikki eivät yksinkertaisesti halua porukkaan mukaan, mikä on täysin ok. Lisäksi on ihmisiä, joille riittää vähempikin määrä ihmissuhteita ja jotka ovat muutamaan hyvään läheiseen varsin tyytyväisiä. Moni nauttii yksinolosta lyhyempiä tai pidempiä aikoja. Nämä ihmiset eivät ole yksinäisiä, vaan yksinäisillä tarkoitetaan niitä, jotka jäävät tahtomattaan ulkopuolelle, eivätkä valitse yksinoloaan itse.
Jos saisin tänään yhden toiveen, se olisi, ettei kukaan tuntisi yksinäisyyttä. Toiveeni ei valitettavasti taida toteutua. Siksi nyt ystävänpäivänä haluan muistaa yksinäisiä, oli tunne sitten pitkäaikaista tai hetkellistä.
Jos sinulla on joku, jolle puhua yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, puhu. Omaa oloani helpotti, kun sanoin sen ääneen. Jos taas tuntuu, ettei ketään ole, älä luovuta. Et ole tuomittu yksinäiseksi loppuelämäksi, mutta yksinäisyydestä irti pääseminen ei ole helppoa.
Tilanteessa, jossa yksinäisyys ottaa vallan ja vaikeuttaa koko elämää, kannustan myös hakemaan apua. Älä anna yksinäisyyden muotoutua osaksi identiteettiäsi. Toivon voimia, mutta en osaa antaa tämän parempia neuvoja.
Itseäni auttoi se, kun luin kirjallisuutta ja ymmärsin, mistä yksinäisyys johtuu, mihin se vaikuttaa ja mitä sille voi tehdä. Kirjoitin siitä myös kanditutkielman. Yksinäisenä on tyypillistä tuntea itsensä näkymättömäksi, mutta puhumalla omista ulkopuolisuuden kokemuksistamme voimme tehdä yksinäisyydestä ympäröivilleen näkyvää.