TEKSTI & KUVITUS Rosa Kaimio
Hengitys. Sisään ja ulos.
Aika liikkuu eteenpäin.
Mutta kohta se pysähtyy, ainakin minun osaltani. Sillä kun aamu koittaa, minä olen kuollut.
Muistan hyvin, mistä kaikki alkoi. Vannoin valan yhdessä muiden kanssa. En syvällä sisimmässäni oikeasti tarkoittanut sitä, mutta päätin olla kunnon ihminen ja sitoutua johonkin. Äiti ja isä paheksuivat, tietysti, ne eivät koskaan pystyisi sitoutumaan yhtään mihinkään, niiden on aina pysyttävä etäällä kaikesta, irrallaan, neutraaleina.
Mutta minä vannoin ja pidin kiinni siitä mitä vannoin. Osa ei pitänyt – en tiedä miten heille kävi. Luulen, että osalle samoin kuin minulle, mutta osa ehkä luovutti ajoissa, jotta he saattoivat palata takaisin sinne neutraaliuden mereen, missä äiti ja isäkin kelluvat. Ei sekään hyvä kohtalo ole, he joutuvat elämään tietäen, että mitään ei saa nähdä, eikä mitään saa ajatella, koska silloin hukkuu varmasti.
Mutta me kaikki loput päädyimme tänne, minä etujoukoissa. Se oli oikeastaan siunaus, sain tuomion nopeasti ja siitä tuli saman tien ehdoton. En joudu odottamaan kuin jotkut toiset, kituen vielä siinä ajatuksessa, että on toivoa välttää pahin mahdollinen. Minulla oli helppoa, kun sitä toivoa ei ollut; saatoin rauhassa keskittyä nauttimaan siitä ajasta, joka minulla oli jäljellä.
Henkeen ja vereen, niin me vannoimme. No, minun osaltani tämä kaikki päättyy vereen.
Käytävästä kuuluu askelia, ja tiedän, että ne johtavat minun kohdalleni. Kyllä. Avain kääntyy pienen hiljaisuuden jälkeen lukossa. Katson tulijaa silmiin. Pelkkää velvollisuutta, ei ainuttakaan muuta ajatusta. Outoa, että minua hakemaan lähetettiin vain yksi, yleensä ne pelaavat varman päälle kohtuuttomissa määrin. Ei sillä, että minä olisin taistellut vastaan. Hyväksyin tämän siitä hetkestä, kun tukikohtaan hyökättiin. Turhaa kärsimystä tulee välttää, se ei johda mihinkään. Minä tein sitä ennen kaiken minkä pystyin, kuten lupasinkin.
Talven kylmyys tuntuu käytävälle asti melkein täydellä voimallaan, samean harmaat kivilattiat tuntuvat jäältä jalkojen alla. Kuljen eteenpäin katselematta ympärilleni, keskittyen vain omiin hengenvetoihini. Paljonkohan niitä mahtaa olla jäljellä… Ei välttämättä enää edes sataa.
Minä ja saattajani saavumme takapihan ovelle. Uuden avaimenkäännön jälkeen ovi aukeaa ja pakkasilma iskeytyy keuhkoihin. Ei ole enää kovin hämärää, auringon kajo näkyy puiden oksien lomasta. Kylmä lumi kirvelee jalkojen alla, tekee mieli hypähdellä, jotta pysyisin edes vähän lämpimänä. En kuitenkaan tee niin, haluan olla ulkoisesti yhtä tyyni kuin mielessäni. Näyttää, ettei minuun pysty vaikuttamaan millään tavalla. Hengitän syvään. Ilma höyrystyy pieneksi valkeaksi pilveksi ulos hengittäessä.
Joku ylempi virkailija alkaa lukea syytteitäni ääneen, aivan kuin kaikki paikallaolijat eivät tietäisi, mistä on kyse. Hän puhuu pitkään, kontollani on heidän kirjoissaan ollut paljonkin vääryyksiä. Millään niistä ei kuitenkaan oikeasti ole merkitystä tuomioni kannalta, vaan todellinen rikos on se, että toimin heitä vastaan. Sitouduin johonkin, mitä ei sallita. Mitä ei virallisesti heidän mukaansa ole edes olemassa.
Virkailija hiljenee vihdoin ja nuhjuisen näköinen sotilas asettuu muutaman metrin päähän minusta. Tämä näyttää väsyneeltä, eipä ole ollut helppoa heilläkään, vaikka ovat systeemin puolella taistelleet. Katson häntäkin suoraan silmiin ja vedän syvään henkeä.
Laukaus.
Minä hengitän edelleen.
Mutta kaikki sumenee.
Lumelle tippuu veripisaroita, minun vertani. Kuuluu hälinää, aavistan ohuesti, että jotain tapahtuu ympärilläni, mutta tuijotan edelleen jalkojeni juuressa kasvavaa verilammikkoa. Huutoja, paljon huutoja. Lisää laukauksia, mutta ei minua kohti. Käynnissä on taistelu. Jotkut meistä pääsivät siis silloin pakoon. Ja nyt ne ovat täällä.
Katson viimeinkin eteeni. Minuun äsken tähdännyt sotilas makaa maassa, allaan valtavasti verta. Huudot voimistuvat, ihmisiä juoksee ympärillä. Aurinko nousee…
Laukaus.
Aika lakkaa liikkumasta. Minä en hengitä enää.
