TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Katri Astala

I

Herään.

Hiljaisuus. Tyhjyys ennen uutta alkua.

Alku on aina kaunis. Puhdas, rikkoutumaton, toivoa täynnä. Tunne rajattomuudesta. Mutta myös pelko. Pelko siitä, mitä ei voi ymmärtää, ei osaa odottaa, eikä uskalla yrittää.

Riipaiseva kauneus rakentuu yksityiskohdista, matkalla kohti jotain uutta. Kasvua. En uskalla avata silmiäni tai antaa illuusion murtua. Haluan uppoutua, paeta ja leikkiä vielä hetken olevani jotain muuta. Mutta en voi.

Alku on aina kaunis. Puhdas, rikkoutumaton, toivoa täynnä. Tunne rajattomuudesta. Mutta myös pelko. Pelko siitä, mitä ei voi ymmärtää, ei osaa odottaa, eikä uskalla yrittää.
Riipaiseva kauneus rakentuu yksityiskohdista, matkalla kohti jotain uutta. Kasvua. En uskalla avata silmiäni tai antaa illuusion murtua. Haluan uppoutua, paeta ja leikkiä vielä hetken olevani jotain muuta. Mutta en voi.

Tyhjästä kuoriutuu uusien tunteiden ja ajatusten kiertokulku, iskien vasten kasvojani yllättävyydellä, josta jokainen haaveilee välillä. Levottomuus repii aiemmat ajatukseni riekaleiksi ja kasvattaa haluni eheytyä; vastata rytmin kutsuun ja sulautua yhdeksi sen kanssa. Pakko.

Seis!

Illuusio. Kauneus ja levottomuus sulautuvat hybridiksi päässäni – löytääkseen toisensa ja saavuttaakseen sen, mitä kohti ne ovat itseänsä rakentaneet. Olen ehyt. Edes hetken verran.

Loppusoinnut. Loppu ja sen lopullisuus. Rajallinen aika ja ajan puute. Ajan puute ja sen välttämättömyys. Melankolia.

Kaikkea sävyttävä melankolia.

II

Energia kulkee lävitseni sykäyksittäin kuin jääkylmä vesi, joka kietoo kroppani mukaansa. Mieleni kirkastuu. Nielen sisääni tunnetta ja sen mukanaan tuomaa turvallisuutta. Tunnen, elän ja olen.

Missä olen? Havahdun hetkessä unohtaneeni kaiken.

Olen yhtä, ja silti niin erillään.

Tuntisipa joku, kuin tunnen. Maistaisipa hetken sitä, mikä tekee minut ja minä heidät. Olisimmepa yhtä.

Maailma on yhtä olematta.

Oikeassa, ja väärässä siksi. Toivomus ja tahto. Epäilys ja epätoivo.

III

Pam. Liuku.

Liuku kohti tuntematonta. Vaikeneminen. Vaikeneminen tuskasta. Tuskallisuus vaikenemisesta. Halu olla jotain muuta. Mahdottomuus, joka satuttaa. Alastomuus ajatusten edessä. Pelko.

Tomusta kudotut unelmat ja samettinen ajan esirippu niiden ympärillä.

Samettinen, mutta läpäisemätön.

Muutos. Muutoksen melankolinen paine hakkaamassa rintaani. Elämä muuttuu, kun muuttuvat polut.

Kuka olen? En tiedä. Kuka haluaisin olla? En tiedä. Kuka minusta tulee? Pelkään tietäväni.

Elämä muuttuu, kun muuttuvat polut.

IV

Pöytä ja lasi kylmää vettä. Tunnen kylmyyden sisälläni nielaistessani. Kuiskaus korvassani, uni vain ja rakkaus. Ääni vaikenee.

Yö laulaa lauluaan samalla kuin mekin. Kaikki mitä on, on nyt. Tässä hetkessä joka luo minut. Hetken aikaa olen jotain muuta. Puhdas ja vilpitön onni, paljaana pelkäämättä paljastumista.

Suuri elämä lyö tahtipuikkojaan.

Uppoudun osaksi taivaan ja tähtien kaunista vuoropuhelua. Löydän itseni sen keskeltä ja ajelehdin kohti merenrantaa. Kohti rantaa, jolta löydän itseni makaamasta. Sulaudun, tunnen rauhan valtaavan kehoni jokaisen solun ja mieleni kätkemän rauhattomuuden. Valtaavan pelon ja ahdistuksen, jotka niin otteessaan säilyttävät. Olen yhtä kanssa universumin ja sen kauniiden äänten, jotka kertovat tarinaa elämästä ja sen äärettömyydestä.

Olen yhtä. Hetken verran. Hetken, jonka haluaisin luovan minut uudestaan.

V

Odotus.

Kuka minua odottaa? Aika on sisälläni tervaa. Halusin kaiken ja siksi en saa mitään. Sokeus, synti, sakea, katkeransuolainen. Kaunis myrsky jonka itselleni lupasin, oli kuvitelmaa, hetken vain.

Sinä lupasit päivän joka ei pääty. Sinua ei ollut. Tuli yö.

Halusin olla aamu. Olen yö. Olen aina ollut yö.

VI

Pysähdys keskellä kiirettä, havahtuminen.

Elämä löytyy lyhyistä hetkistä, vuosituhansien jatkumosta. Miten kosketan sitä? Selittämättömyys osana kaikkea ympäröi minut. Pala palalta tunnen ja tunnistan, vain hajottaakseni uudestaan ja uudestaan.

Helppoa seuraa vaikeus. Vaikeutta suru ja surua ahdistus. Ahdistusta uudelleensyntyminen, euforia. Euforiaa ahdistus. Uudelleen ja uudelleen.

Syke nousee, vauhti kasvaa. Olen siellä. Kaikki se, mitä olen aina halunnut! Kaikki tottelee minua. Ratsastan kaikkeuden aallonharjalla. Kunnes putoan.

Putoan ikuisuuteen.

VII

Uni.

Risteys ja valinta. En ole yksin, saattajani valvoo ja tuo levollisuutta kaipaukseni kevyeen kirpaisuun. Keskellä kaikkea joku odottaa minua. En kiirehdi.

Unohdus raapiutuu auki, kaipaus huuhtoutuu kohti vastarantaa.

Matka jatkuu. Polku on kevyt ja pehmeä jalkojeni alla. Portit vasemmalla ja autiomaa oikealla. Toinen tunne, ehkä joskus. Odotat minua jo, minä sinua. Levollisia ääniä ja kevyt sade mielessäni. Tasainen mieli. Tyhjä ajatus.

Unohdus. Unettomuus keskellä matkaa.

Odotat minua vielä. Minä sinua. Olen matkalla.

Odota vielä. Olen matkalla.

Odotatko?

VIII

Elämän aavikossa fanfaari yhdelle, fanfaari toiselle. Siellä täällä hahmoja, joiden varjot lankeavat eteeni katuun merenä, joka sulkee minut, kulkijan, syliinsä. Tämä katu. Minun katuni.

Äidin lämmin syli. Ensisuudelma. Unohtumattomat yöt. Muistot menneisyydestä. Kaiut eletystä elämästä. Virheistä ja onnistumisista. Juoksuaskeleet, kaatumiset, väsymys, tuska, onnellisuus, ikävä, riemu.

Joku tuli, joku lähti.

Hahmoja, joiden varjot ovat osa omaani.

Kliimaksi, tämä hetki. Hetki, johon koko aiempi elämäni on minua valmistanut. Nyt.

Juoksen, en pois enkä kohti. Huudan ääneen, en ilosta enkä surusta, en vihasta tai riemusta. Huudan elämästä.

Tästä elämästä.

IX

Huuto hämärässä sammuu. Sen tilalle syntyy hento ja ujo melodia, jonka etäisesti luulen tunnistavani. Kirkonkellot pimeydessä, pimeys saa vallan. Kaunis pimeys.

Ihmettelen salaa, mitä sitten toivoisin. Olen saanut soittaa säveltäni paljon, ja silti en tarpeeksi, en koskaan tarpeeksi. Olemassaoloni ristiriita ja sen sydämellinen suru.

Lauluni kaikuu pimeydessä.

Aika on maalattu päivästä viikkoon, viikosta kuukauteen, kuukausista vuosiin. Maalattu osaksi laulua, jonka laulamista kiirehdin. Maalaus elämästä, joka rakentuu palasissa ja muuttaa tyyliään kerta toisensa jälkeen.

Hiljaisuus taas.

Hento ääni pimeässä maalaa tuttua melodiaa sieluni sisään sievästi. Pieni hetki vielä, ehkä.

Kokonaisuus rakentuu, maalaus kasvaa, kehittyy, muokkautuu. Vääristyy.

Ei.

Se iskee vasten kasvojani. Lauluni. Majesteettisten sointujen saatellessa alkaa melodiani syödä itseään kohti väistämätöntä tuhoa. Visio halkeaa, ajatus laukkaa, huuto kaikuu pimeydessä.

Mutta.

Rauha. Vihdoinkin rauha. Suljen silmäni ja vaivun transsissa kohti lepoa, jota olen kaivannut niin.

Ei.

Levottomuus iskee viiltävämmin, voimakkaammin. Ei jätä rauhaan, kuluttaa kohti loppua.

Luovutan.

Lisää, lisää, lisää, lisää! Enemmän, enemmän, enemmän, enemmän!

Mikään ei riitä. Nautin levottomuudesta, nautin. Nautin, nautin, nautin, nautin! Nautin mieltäni repivästä pelosta, nautin kirvelevästä tuskasta pitkin kroppani ydintä. Nautin siitä, ja tuhoudun. Olen luovuttanut. Olen osa sitä. Olen se. Kunnes tuhoudun.

Loppu. Niin tuskallinen loppu.

Viimeinen ajatus.

Hymyilen.