Teksti: Julia Rautiainen
Kuvitus: Gladys Camilo
“Sä oot niin sosiaalinen”, sanotaan aina välillä, ja mä mietin, että juu niin varmaan. Kun ei vaan millään jaksaisi vaihtaa kuulumisia puolitutun kanssa, joka tulee vastaan kadulla. Mä yritän vaan katsoa muualle, ihan kun en ois huomannut.
Ei sillä että en tunnistaisi itsessäni sosiaalisen ihmisen piirteitä, mut toisaalta en mä koe, et mä oon mikään “social butterfly”, joka liihottaa ympäriinsä kaikille jutellen. Olisinpa sellainen; olisi ehkä jotkut asiat helpompia. Miten toi yks jaksaa aina puhua, on aina äänessä, on kaikkien kaveri? Miks mä en keksi mitään sanottavaa, vaikka mulla ois paljon asiaa? Väsyttää jo ajatus siitä, että pitää uusien ihmisten kanssa tutustua, verkostoitua, heittää läppää.
Introverttiyden ja ekstroverttiyden määritteli jo vuonna 1921 psykologi Carl Gustav Jung. Ne ovat piirteitä, joilla persoonallisuus orientoituu. Introvertti ihminen on sisäänpäinkääntynyt, kun taas ekstrovertti on ulospäinkääntynyt. Introvertti on tyypillisesti hiljainen ja varautunut, mutta ekstrovertit oikein hakeutuvat tilanteisiin, joihin liittyvät muut ihmiset ja heidän kanssaan vuorovaikutuksessa oleminen. Tyypillinen ekstrovertti rakastaa juhlia, puhelimessa puhumista ja uusien ihmisten tapaamista. Introvertti sen sijaan “työstää tunteitaan mieluummin päiväkirjan kuin keskustelun avulla”. Nämä määritelmät ovat rajaavia, tiettyyn muottiin lokeroivia, eivätkä ne jätä tilaa yksilöllisyydelle.
Introvertit.net-sivuston mukaan introverttejä on maailman väestöstä vain noin 30 prosenttia, eli ekstroverttejä on noin 70 prosenttia ihmisistä. “Maailma on ekstroverttien ekstroverteille luoma”, joskus sanotaan. Tällä tarkoitetaan sitä, että ekstrovertit ovat luoneet maailmasta heille sopivan: avokonttorit, keskustelevat pienryhmät ja ryhmätyöt, sosiaaliset käyttäytymissäännöt – kaikki ekstroverttien keksintöjä. Jatkuvasti pitäisi verkostoitua, pyytää kaikkia kavereiksi LinkedInissä, Facebookissa ja ties missä. Kaikkiin työpaikkoihin palkataan aina se hyvä tyyppi, joka on hauska, sosiaalinen, eloisa, verkostoitunut ja niin edelleen. Ekstroverteillä on kaikki mahdollisuudet tehdä mitä vain, menestyä missä vain ja muuttaa maailmaa miten haluavat. Mutta mitä introvertille jää tämän jälkeen tehtäväksi?
“Introvertti säveltää Stairway to Heavenin ja ekstrovertti myy sen.” Voisiko ekstrovertiksi oppia, jos ne kerta on niitä elämän menestyjiä? Pitäisikö siihen pyrkiä, olisiko se toivottavaa? Kuulemma introvertti ei voi muuttua ekstrovertiksi, sillä nämä ominaisuudet ovat syntymässä määräytyneitä. Mutta eikö olisi hienoa, jos voisi? Ainakin edes halutessaan voisi hetken olla todellinen ekstroverttiyden multihuipentuma ja saavuttaa elämässään kaikkea sitä, mitä introverttinä ei mukamas voi saavuttaa.
Miksi en tunne itseäni ekstrovertiksi, vaikka olen kuulemma sosiaalinen? Juhlissa on kivaa, tykkään puhua puhelimessa ja on mukavaa tutustua uusiin ihmisiin. Silti ei tunnu ekstrovertilta. Tuntuu aina siltä, että pitäisi olla vielä enemmän messissä kaikessa, vielä puheliaampi, vielä sosiaalisempi. En millään voi kelvata ekstrovertiksi, sillä haluan olla joskus hiljaa. Ehkä minulla on ennakkoluuloja ekstroverttiydestä, enkä siksi sovi ekstrovertin muottiin. Onko tämä siis minun itseni ruokkima kehä?
Sosiaalinen henkilö on sellainen, joka viihtyy muiden ihmisten seurassa. Arkiajattelussa sillä viitataan usein puheliaaseen henkilöön, kaikkien kaveriin, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta sosiaalisuutensa avulla. Sosiaalinen hakeutuu aktiivisesti muiden seuraan. Tämä sosiaalisuuden määritelmä tukee ajatusta siitä, että vain ekstrovertit ovat sosiaalisia. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento. Kaikki ovat jollain tavalla sosiaalisia, eikä sosiaalisuus kuulu vain ekstroverteille. On helppo ajatella, että introvertti ihminen on ujo tai sosiaalisesti taitamaton, ja tämä on introverttiyden kohdalla ehkä suurin ennakkoluulo. Ujous ja sosiaalisuus eivät kuitenkaan ole toisensa poissulkevia piirteitä. Ujo voi olla sosiaalinen tietyssä seurassa, läheisten ystävien tai perheen kanssa. Toisaalta uusien ihmisten kanssa kommunikoiminen saattaa tuntua hankalalta. Myös ekstroverttiyteen liittyy oletuksia, esimerkiksi että ekstrovertti jaksaisi aina olla supersosiaalinen. Joskus ekstroverttikin tarvitsee omaa rauhaa ja aikaa.
Introverttiyden ja ekstroverttiyden välistä suhdetta olisi syytä ajatella janana. Janan yhdessä päässä on introvertti ja toisessa päässä ekstrovertti. Jokainen sijoittuu johonkin janan pisteeseen näiden kahden väliin. Harva ihminen sijoittuu kuitenkaan täysin jompaankumpaan päähän, vaan pikemminkin jonnekin välimaastoon. Jana-ajattelu onkin järkevämpää kuin vain luokittelu kahteen kategoriaan. Toisaalta, jos kahteen kategoriaan luokittelu ei ole järkevää, onko itse introverttien ja ekstroverttien käsitteissä järkeä? Jos ei kuitenkaan ole täysin kumpaakaan, vaan jotain siltä väliltä, voisiko määritelmät vain unohtaa, jättää omaan arvoonsa. Ihmisen mieli koostuu niin monesta pienestä palasesta, että ei ole ehkä edes mahdollista asettaa ketään näin tiukkaan muottiin. Mutta mitä janan päihin laitetaan, jos ei ekstroverttiyttä ja introverttiyttä?
Kun aina on pakko lokeroida, määritellä, kuulua johonkin lokeroon, kuulua johonkin. Samanlaisuutta ollaan valmiita etsimään vaikka koko elämä, kunhan vain ei tarvitsisi enää olla se toinen. Tunnistetaan piirteitä, määritellään itseä, löydetään omanlainen paikka, jossa on hyvä olla. Mä en edes itse tiedä, mitä mä olen, jos en kumpaakaan näistä. Kertoisko joku muu tän mulle? Määritelmiä on joka puolella: introvertti, ekstrovertti, surullinen, iloinen, masentunut, neuroottinen. Elämän muotokuvaa maalataan näiden piirteiden raameihin lakkaamatta, aina uutta vetoa vetäen.
Määritelmiä tarvitaan itsemme oman itsemme tunnistamiseen ja ymmärtämiseen. Määritelmiä tehdään kuitenkin myös siksi, että määritelmien kautta on helpompi ymmärtää muiden toimintaa, välttää väärinymmärryksiä, tulla toimeen muiden kanssa. Koska olemme sosiaalisia ja tarvitsemme toisiamme, riippumatta siitä tarvitsemmeko toisiamme ihan koko ajan vai pelkästään säännöllisin väliajoin.
