Teksti: Antti Putila
Matka Ilosaarirockin päälavalle on pitkä. Ensin kuljetaan läpi suuresta portista, joka vie festarikävijän Chill out zonelle, jossa saa vielä nauttia omia juomia. Paikalliset, jo entiset nuoret kutsuivat nykyistä Chill out zonea vuoteen 2014 saakka ”teinimetsäksi”, jossa vietettiin festivaalin varjobileitä ja jossa monet maistoivat ensi kertaa alkoholia. Järjestyshäiriöiden vähentämiseksi Ilosaarirock laajensi vuonna 2015 aluettaan teinimetsän puolelle ja nimesi sen tyylikkäästi chill out zoneksi.
Chill out zonen päässä on turvatarkastus, joka johtaa hiljalleen varsinaiselle alueelle. Itse päälavalle pääsee kahta reittiä: pienemmän Soundi-lavan ohitse tai massiivisen anniskelualueen läpi, jossa sijaitsee tänä vuonna myös useita ruokatelttoja. Anniskelu on rakennettu raviradan hevostenhoitoalueelle ja hevoskarsinat on tuunattu värivaloilla ja pöydillä ja hetken tuntee olevansa ennemmin keskiaikamarkkinoilla kuin festivaaleilla. Sen verran pistävä tuoksu hevostalleihin on jäänyt.
Festivaalin historian alussa matka päälavalle ei ollut yhtä pitkä. Loppukesästä 1971 Pielisjoen keskellä olevassa Ilosaaressa juhlittiin 28. elokuuta kahdeksan paikallisen bändin voimin ensimmäistä Ilosaarirockia, joka kulki tuolloin nimellä Rockrieha. Kolean päivän aluksi bändien esiintymisjärjestys arvottiin, jotta näiden välienselvittelyltä vältyttäisiin. Festivaalin historiikki muistuttaa, että pelko nahistelusta oli turha, sillä järjestystä ensimmäisessä Ilosaarirockissa valvoivat ”Joensuun voimailukerhon herrasmiehet”.
Festivaali muutti nimikkopaikastaan Joensuun laulurinteelle (tutummin laululavalle) vuonna 1991, kun itse Ilosaari jäi liian pieneksi. Laulurinteellä tapahtuma on kasvanut yhdeksi Suomen suurimmista festivaaleista, ja Ilosaarirock on saanut sen muodon ja maineen, jolla se nykyisin tunnetaan.
Yhdessä raviradan hevoslooseista (vältettäköön sanan “karsina” käyttöä) istuu kaksi miestä siemaillen tuoppejaan. Rauhallisen, melkein palautumiselta näyttävän toiminnan katkaisee toisen kaveruksen innokas huudahdus: “Jouni, pitti pyörii!” Heput tyhjentävät keppanansa ja ryntäävät viereisessä Meteli-teltassa esiintyvän raptrion Mouhouksen keikalle.
Mouhousin jäsenet, Super Duve, Monako ja Van Hegen ovat iltapäiväkeikan meiningistä jokseenkin hämmentyneitä. Rammstein-paitaan pukeutunut Monako kysyy muilta jäseniltä ”mitä vittuu oikein tapahtuu?” ja pyörittelee päätään. Trion kovimmat hitit, platinaa ja kultaa striimanneet Hellafly ja Äänii, kuullaan viimeisenä ja yleisö hyppii niin, että Jouni ja hänen kaverinsa ovat viimeistään nyt karistaneet eilisillan haamut harteiltaan. Super Duve, Monako ja Van Hegen ovat aidosti iloisia ja täynnä energiaa, joka vuosia festivaaleja kiertäneiltä artisteilta tuntuu valitettavan usein unohtuvan.
Ilosaarirock on suomalaisen festarikentän outolintu. Ohjelmisto on sekoitus valtavirtaa ja indietä, vaihtoehtokulttuuria unohtamatta. Festivaalilla on ollut viime vuosina nähtävissä jonkinasteinen identiteettikriisi, kun ohjelmisto on yrittänyt miellyttää mahdollisimman monenlaisia festivaalikävijöitä. Ilosaari ole oikeastaan koskaan ollut valtavirtamusiikin juhlaa, vaan miltei päinvastoin. Lavoille ovat astuneet vielä tuntemattomat indienimet, jotka ovat ottaneet Ilosaarirockin kesän ainoaksi Suomen esiintymiseksi. Tämä on ollut luonnollisesti monelle syy matkustaa Joensuuhun kauempaakin. Samalla festivaali tarvitsee taloudelliseksi turvakseen varmoja nimiä, joiden tiedetään uppoavan mahdollisimman hyvin, ja nämä varmat nimet ovat toki usein olleet myös pääesiintyjiä.
Ilosaarirockin ohjelmiston suuret linjat ovat pääesiintyjissä seuranneet valtavirtaa hieman viivytellen. Nykyisessä musiikkibisneksessä tämä voi helposti tarkoittaa tilannetta, jossa pari vuotta sitten hoidetut artistidiilit voivat olla festivaalin koittaessa jo musiikkimaailmassa vanhentuneita. Ilosaarirockissa 2010-lukua hallinneeseen ja maailmalla festivaaleja loppuun myyvään EDM-genreen on tartuttu vasta tänä vuonna, kun ensi kertaa festivaalin historiassa yksikään pääesiintyjistä ei ole rock-yhtye. Perjantaina yleisöä villitsi ranskalainen tuottaja DJ Snake, jonka festivaali mainosti kuuluvan sunnuntain pääesiintyjän Chainsmokersin tavoin elektronisen tanssimusiikin eliittiin. Perinteitä kunnioittaen lauantaina pääesiintyjä oli kotimainen, ja tällä kertaa kunnian sai uuden levyn keväällä julkaissut, kenties suomalaisartisteista varmin viihdyttäjä, rapduo JVG.
Nousukiitoa lähes koko 2010-luvun kulkenut suomirap on saanut jalansijaa myös Ilosaaresta paljon jalansijaa ohjelmistossa. Heti Mouhousin jälkeen festivaalin tunnelmallisimmassa paikassa, rentolavalla esiintyy kovassa nosteessa tällä hetkellä oleva Gettomasa, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään Kaisaniemenpuistossa järjestetyissä kultajuhlassa, jossa kiekkoilija Juhani Tyrväinen hillui ympäriinsä fanipaidassa, jossa luki Gettomasa is chosen one, ilman määräistä artikkelia ja artisti revittiin esiintymään kultajuhliin parin tunnin varoitusajalla. Nopeasti kultajuhlien jälkeen useita artistin aiemmin julkaistuja kappaleita kipusi Spotifyn Suomen top 50 -listalle.
Gettomasa aloittaa rantalavan keikkansa minuutilleen ajoissa. ”Tänään ei sit hypitä kun mulla on selkä ihan paskana”, räppäri aloittaa ensimmäisen välispiikin hauraalla äänellä. Ennen keikkaa lavan edustalla on vietetty värijauhebileitä ja eipä aikaakaan kun joku heittää lavalle yhden jauhepussin.
Rentolavalle valuvat hiljalleen Mouhousin keikalta tutut pelipaidat päällä laahustavat hurjat. Gettomasa vaikuttaa koko keikan ajan silmin nähden väsyneeltä ja kunnon yhteislauluun ylletään vaan kappaleiden Räkis ja Lössi aikana, jolloin joku riisuu yleisössä pelipaitansa ja alkaa pyörittää sitä päänsä päällä ja puolen minuutin päästä keskellä yleisöä pyörii jälleen moshpit.
Väsyneen Gettomasan tilalle on onneksi muitakin vaihtoehtoja, kun samaan aikaan alueella on käynnissä jopa kolme keikkaa. Päälavalla jammailevalle J. Karjalaiselle vaihtoehdon tarjoaa pimeässä teltassa soittava jyväskyläläinen trash-metal-yhtye Lost Society, jota on saapunut kuuntelemaan alle tuhatpäinen joukko. Aiemmin Children of Bodomin lämmittelybändinä mm. Yhdysvaltoja kiertänyt bändi teki tänä keväänä ensimmäisen itsenäisen Euroopan kiertueensa ja esiintyi muun muassa Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja Puolassa.
Teltassa käy nopeasti selväksi, ettei kukaan ole tullut paikalle leikkimään, vaan kuuntelemaan heviä. Kitaristi, basisti ja laulaja moshaavat suorassa rivissä lavan etuosassa samalla kun säröiset sävelet täyttävät pirunsarvimerkkiä näyttävien fanien korvakäytävät. Ja kuten tämän vuoden festivaalille on tyypillistä, tälläkin keikalla pyörii moshpit. Tosin se on nuorista pelipaitahemmoista poiketen väkivaltaisempi, nykivämpi, jo osittain nuoruutensa eläneiden tekemä sekamelska: se aito metallipitti. Hiekka pöllyää, kyynärpäät ja pitkät hiukset viuhuvat, kun fanit nauttivat yhtyeen suosituimmasta biisistä Riot. “Now! It is time to disobey! Abolish tyranny! It’s time to riot!”, yleisö karjuu samalla, kun yhtyeen solisti ja perustaja Samy Elbanna kiipeää lavarakenteita pitkin lavan katolle, niin että katsojaa hirvittää.
Ilosaarirockin indiepainotteista linjaa edustaa tänä vuonna puhtaimmillaan Lxandra, joka päätti kaksi vuotta sitten muuttaa Berliiniin, koska hän omien sanojensa mukaan halusi pois Suomesta. Vuosi sitten hänet signattiin Saksan Universaliin kuuluvalle Vertigolle ja samalla yhdysvaltalaiselle Islandille. On sääli, että Lxandran keikalle on saapunut vain muutamia satoja ihmisiä. Keikalla vallitsee kuitenkin erittäin rauhallinen ja intiimi tunnelma. Pelipaitoihin pukeutuneet haamut ovat poissa ja sen sijaan harvalukuinen yleisö keskittyy itse musiikkiin. Väkevää sanomaa tarjoavat laulut käsittelevät yhteiskunnassa pinnalla olevia aiheita. Lxandran ensimmäinen sinkku Big Deep käsittelee yhteiskunnan kapeaa naiskuvaa ja ihannoi vahvoja, vapaita ja omatahtoisia naisia. Artistin ja bändin tunteella esittämät kappaleet saavat hetkeksi unohtamaan, että kyseessä on yksi Suomen suosituimmista festivaaleista, eikä intiimi klubikeikka. Lxandran ääni muistuttaa yllättävissä määrin Adelea. Laulu on teknisesti todella taidokasta, kansainvälisen kuuloista ja puhdasta myös livenä. Lyhyt kolmen vartin keikka päättyy harvalukuisen yleisön kiitollisiin suosionosoituksiin. Lxandra esiintyy tänä vuonna Suomessa vielä ainakin Qstockissa, joten jos festivaalille on menossa, voi keikkaa suositella lähes varauksetta.
Jos päivä Ilosaaressa on jälleen tarjonnut hienoja hetkiä loistavan musiikin parissa, on paras kuitenkin vielä kokematta. Festivaalin pienimmällä lavalla esiintyy puoli yhdeltätoista Henrik!. Aiemmin Versace Henrikinä tunnettu räppäri kertoi viime marraskuusa Ylioppilaslehden haastattelussa, että hänen koko tuotantonsa poistettiin Soundcloud-palvelusta, koska hän oli “ihmisiä vieraannuttaakseen” ladannut profiilinsa kansikuvaksi “kullin”. Henrik kasasi uuden bändin ja julkaisi kaikkien yllätykseksi loppusyksystä 2018 epäalbumina pidetyn pitkäsoiton Vanha Testamentti, joka olikin punkia. Henrikin! ensimmäinen keikka päättyi julkiseen fiaskoon, kun yleisön sekaan heitettiin muun muassa tuoleja.
Ilosaarirokissa lavalle saapuu hieman myöhässä yhdeksän mekkoon pukeutunutta miestä. Eturivin yleisö on käynnistänyt Henrik-chantin. Henrik aloittaa keikan spiikillä: “Vittu meidän tarvii ees tehdä mitään kun jengi huutaa kuitenkin meidän nimee.” Seuraa pitkä intro, joka päättyy pitkään, useiden minuuttien revitykseen, jossa viisi kitaristia, basisti, kosketinsoittaja ja kaksi rumpalia soittavat joitakin soinnuilta kuulostavia asioita. Henrik huutaa sanoja, joiden merkitys jää korkeintaan triviaaliksi.
Toisessa välispiikissä Henrik kertoo, kuinka on jo yhtyeineen ehtinyt viettää tunnin festivaalin leirinnässä ennen keikkaa.
“Mä näin tuolla leirinnässä sellasen vitun söpön koiran joka tuli mua kohti ja se oli vittu huumekoira. Nyt mä oon sitten kaks grammaa pilvee ja meta-amfetamiinii eli noin satakakskymppii köyhempi. Shoutout Suomen poliisille.”
Välispiikin jälkeen Henrik riisuu pois mekkonsa ja vetää loppukeikan boksereissa. Luvassa on transsinomaista, saatanallista tykitystä, jota voi ainoastaan seurata vain arvaillen, mitä seuraavaksi on luvassa. Välillä Henrik, teologian ylioppilas, lukee päiväkirjastaan huumetrippiensä aikaisia tekstejä ja itkee sikiöasennossa. Sitten vuorossa on taas monen minuutin tykitys, jossa kyytiä saavat niin soittimet kuin mikkitelineetkin. Aika menettää merkityksensä tiedottomalta tuntuvassa kokemuksessa ja Henrik! poistuu lavalta hajanaisten aplodien saattelemana. Yleisö ei tunnu tietävän, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.
Hetken päästä päälavalla aloittaa illan pääesiintyjä JVG, mutta sillä ei taida olla enää merkitystä.
