Fiktio

TEKSTI Ella Kokkonen KUVITUS Anna Enbuske

I Ennen

Selän kireät lihakset ovat jumiutuneet.
Ne ovat niin jumissa, että hän tuntee niiden kovettuneen,
kuin kovettaneen hänet itsensäkin mukansa.
Kevät on ollut kaunis,
hänen varjonsa on hiipinyt kauemmaksi,
hiipunut jälki muuttuu harmaaksi vasten kirkasta valoa,
jota kevät syöttää huoneen sisälle
hennosti huuruisen lasin läpi.
Lasin toisella puolella on joskus ollut hämähäkkejä,
sisällekin ne ovat ajoittain yrittäneet,
vaikka
niillä ei ole hänen huoneeseensa mitään asiaa.

Hänen minuutensa on katoamassa,
se on tippunut takin revenneestä taskusta,
ja vaikka hän kuinka haluaa uskoa sen saman löytyvän,
ei mennyttä saa, eikä pidäkään saada takaisin.
Pirstaloitunutta käsitystä itsestään hän koettaa saada kokoon
olematta liian varma siitä, mihin palaset kuuluvat.
Jokainen kohta tuntuu väärältä, uudenlaiselta, utuisalta.
Kuviteltu, irrallinen minuus tulee täyttämään hetkeksi tilan,
mutta tyhjyyden lopulta ottaa pois
vain uusi aika, 
josta tietoa on vielä vähän.
Hän tietää, että vielä jonain aamuna herätessään, hän solmii kenkiensä nauhat
ja lähtee kävelemään sateeseen.
Silloin sade pesee hänen ihostaan vanhat värit, puhdistaen se tuo varmuutta,
vaimeasti palauttaa hengityksen sen normaaliin rytmiin.
Takaisin tulee olo siitä että on jotain,
kuuluu jonnekin, johonkin, ei ole irrallaan ympäröivästä,
vaikka jonkin aikaa oikeasti on.

Ikkunasta tulee sisälle huoneeseen kylmää ilmaa,
sellaista kylmää, joka nostaa ihokarvat taisteluvalmiuteen.
Vaikka housuista olisi enemmän apua,
ei hän pue niitä. Jalat hytisevät, polvia kolottaa.
Hänen alati juoksevat ajatuksensa pitävät hänet kiireen keskellä,
ajavat ahtaalle.
Kevät on kadottanut palaset, joista hän on koostunut,
ne ovat sulaneet viimeisten lumikinosten mukana,
valuneet kadun viemäriin tai innokkaiden koirien suuhun,
kun ne ovat janoisina ahmaisseet kielellään vettä asvaltin pinnalta.

Iltaisin hän kietoo itsensä peittoon ja hukuttautuu siihen,
ikinä siinä onnistumatta, onneksi.
Läsnä ovat vain kehon käänteet ja hikinen lämpö,
häntä ei nukuta, ei ole nukuttanut pitkään aikaan.
Hän etsii samaa tunnetta olemisesta,
vaikka ei kyllästyneenä enää löydä siitä etsimäänsä.
Hän polttaa ihoaan kylmyyttä vastaan taistellen,
odottaa kesää, syksyä ja talvea
tietäen, että loput ovat kaikista vaikeimpia.

II Jälkeen

Tippuva vesi sivelee selkää, käsiä, jalkaa.
On vaikea olla, vaikea kävellä rannan karkea hiekka varpaiden väliin kaivautuneena, kuitenkin hän jalkapohjaa polttaen astelee veteen.
Se on kylmää, mutta hän kävelee päämäärätietoisesti sitä kohti,
roiskuttaa sitä ympäröivään ilmaan ja itseensä. Se on helpompi kohdata pienin askelin,
hento altistuminen voi auttaa, ettei veteen upottautuminen tuntuisi niin pahalta.
Kesän lopulla uimarannalta ovat lähteneet lapsiperheet
ja yksittäisistä ihmisistä hän on ainoa, joka on jäljellä.

Syysaamujen kirpeä ilma on palannut Helsingin kaduille jäädyttämään liian kevyesti pukeutuneet ihmiset,
joiden mielessä kesän ohittanut syksy ei ole vielä alkanut.
Moni unohtaa takkinsa kotiin ja katuu sitä aivastellessaan seuraavat viikot.
Hän viettää syysaamunsa istuskellen sänkynsä reunalla,
jalat koskettaen kylmää lattiaa.
Eniten aikaa hän viettää itsensä kanssa,
hän on tehnyt siitä tavan,
jotta itsensä kadottaminen, katoaminen, uudelleen ei olisi mahdollista.
Hän haluaa tehdä siitä vaikeaa itselleen,
jotta löytäisi perille, vaikka syysmyrskyn keskellä joku tai jokin
veisi hetkeksi kyvyn tuntea.

Hän kulkee sinisen sateenvarjon kanssa pitkin katua vältellen sateen kosketusta.
Keltaisen talon edessä on ihmismassa, jonka läpi tunkeutuu hektinen tuoksu.
Siihen sukeltavat niin monet, jotka antavat aikaansa rahaa vastaan.
Sitä kohti on kaikki menossa, pienin askelin.
Hänen ihonsa kääntyy ympäri. Löytämättä oikeaa asentoa se jatkaa liikettä,
samalla kun ahtaat rajat, joita ulkopuolelta asetetaan, puristavat joka puolelta.
Hengitys kulkee hitaasti ulos ja sisään, tuulen lailla keinuttaa, paiskaa vasten reunoja.
Hän kokee kuitenkin olevansa vapaa,
hyvässä asemassa, etuoikeutettu niin sanotusti.

On helppo hengittää, hän miettii hieman tahmaisesti heti herättyään.
Jumiutunut olo on lähtenyt kesän aikana, vähintään liikkeelle,
vaikka
itseään hänen on täysin silti vaikea hahmottaa.
Hän on muistanut venytellä selkäänsä säännöllisesti,
tai ainakin silloin, kun se on tullut mieleen.
Kaikki on aina alussa vaikeampaa kuin sen jälkeen, hän toistaa itselleen
joka kerta kun epätoivo astuu huoneeseen tai tulvahtaa ikkunasta
ilman varoitusta, liian lähelle.
Innostus on saanut hänet astelemaan keveämmin,
jaloissa painavat kengät, silti askel kulkee sulavasti märkien mukulakivien pinnalla.
Liukastumatta hän kulkee eteenpäin, kaikki sujuu kevyesti.
Hän on ollut ajoittain niin kiireinen,
ettei ole ehtinyt jatkaa pirstaloituneen itsensä yhteen koontia,
mutta sen prosessi on hiljalleen kulkenut kohti lopputulemaa.
Mahdollisesti ensi talvena olisi jo valmista, hän huomaa miettivänsä,
samalla huijaten itseään, sillä valmista tuskin koskaan tulee.

Tuttuus alkaa rakentua uudelleen.
Hän kävelee samoja reittejä ja toivoo näkevänsä tiettyjä ihmisiä, ehkä jonkun tietyn ihmisen,
hänet, jonka läsnäollessa lempeys levittäytyy koko huoneeseen,
alkaa tuoksua ystävyydeltä.
Hän palaa kotiin myöhään yöllä,
istuu ystävän kanssa leikkikentän keskellä kiipeilytelineessä, vaikka se on sateen jäljiltä märkä ja kastelee vaatteet
ja käy ostamassa halpaa mutta hyvää kahvia sieltä, mistä sitä ikinä saakaan.
Hän etsii tunnetta elossa olemisesta monesta nurkasta,
toisista ihmisistä, omasta itsestään meluisissa baareissa
ja yöbussin tunkkaisista penkeistä.
Penkkien välistä löytyy ajoittain jotain, jonka etsijä saattaa
laittaa takkinsa taskuun
ja löytää sen uudestaan vielä vuosienkin päästä.
Jos taskussa ei ole reikää; muuten se putoaa pois,
kadoten iäksi.

Välillä pelko ottaa yhä vallan, se värittää uudestaan olomuodot ja peittää alleen muut olon muodot.
Vierauden tunne saa palan kurkkuun.
Se saa haluamaan lähtemään pakoon,
jonnekin, minne liikenteen häly ei kuulu, eivätkä kaupungin valot näy.
Niissä hetkissä hänen on vaikea nähdä missään mitään järkeä,
eniten itsessään.
Jäljelle jää vain laajalle levinnyt tunne siitä, ettei oikein tiedä miten päin olla,
ei muuta, ei mitään muuta.
Siitä tietää, että on elävä, elossa, oikeasti olemassa.