Olet huoneessa, jossa on kaksi ovea. Toisesta ovesta pääset vapauteen ja toisesta joudut vankeuteen. Et tiedä, kumpi sinun pitäisi valita.
Teksti: Aino Hokkanen Kuvitus: Katri Astala
Et muista, miten päädyit sinne. Olit kai kävellyt liian pitkälle, jonkin rajan yli, saapunut kaupungin laidalle ja pudonnut siitä johonkin pehmeään. Viimeiset muistikuvasi kertoivat hiekkatien rapinasta jalkojesi alla, kun kävelit kosteassa syksyisessä yössä. Muistit myös oven. Kahva, josta olit pitänyt kiinni, oli karheaa, hiomatonta puuta. Sellaista, että siitä pelkäsi saavansa tikkuja, jotka tunkeutuisivat ikävästi käsiesi ihoon.
Olit muualla.
Pimeä, kolkko tila edessäsi vaikutti etenevän pidemmälle kuin saatoit nähdä. Yritit huutaa. Vain kaiku vastasi hieman jäljessä, mutta ei silti pelästyttänyt sinua. Niin synkeältä kuin paikka vaikuttikin, mielesi oli keveä ja huoleton. Tuo outo lempeys kietoutui ympärillesi ja piti sinusta kiinni, kuin joku olisi kuiskannut pimeästä: ei hätää. Seisoskeltuasi siinä hetken yritit katsoa pidemmälle nähdäksesi vilauksen jostain tutusta. Silmien siristely ei kuitenkaan auttanut. Mielesi kepeydestä huolimatta jalkasi olivat jämähtäneet paikoilleen, ne seisoivat kuin kivipatsaat liimattuna kosteaan maahan. Sinua ei huvittanut selvittää, mitä tuolla pimeydessä odottaisi.
Et olisi halunnut lähteä liikkeelle.
Ennen kuin ehdit kävellä muutamaa metriäkään, edessäsi avautui allas, jossa vesi näytti kirkkaalta ja kutsuvalta. Tuo vesi oli kirpeän turkoosia, sellaista mitä olit nähnyt oman maailmasi valkoisilla hiekkarannoilla. Kauniisti se liplatteli edessäsi ja heijasti valonsa seinille, jotka kiersivät altaan reunoja. Asetuit katselemaan tuota kaunista vettä altaan kivisille reunoille ja huomasit liikettä vedessä. Aika ajoin vedestä pulpahteli esiin pieniä kaloja, jotka ensin nousivat pintaan ja lopulta sukelsivat takaisin kirkkaan veden syövereihin.
Pienet kalat olivat värikkäitä.
Niiden suomut olivat kirjavia, ja ihailit niiden sulavia liikkeitä. Hetkellisesti jopa rakastuit noihin pieniin olentoihin. Tarkkaillessasi kalojen leikkejä huomasit, että niiden suomuissa näytti olevan jotain tuttua: jotain, joka muistutti sinua siitä maailmasta, josta olit tänne joutunut. Katselit niitä kimaltavia, suorastaan kultaisia kaloja, ja olisit melkein voinut napata niistä yhden ja ottaa sen omaksesi – niin kauniita ne olivat. Kalat olivat kuitenkin liian nopeita. Niiden kultaiset suomut vilisivät silmissäsi, kun ne liikkuivat vedessä ylittäen toisensa vain kohdatakseen kohta uudelleen ja sujahtaakseen taas toistensa ohi.
Rahaa, sinä ihailit rahaa.
Edelleen kalojen värikkäät suomut mielessäsi kävelit eteenpäin vailla päämäärää, vain kutkuttava uteliaisuus matkassasi. Jonkin, määrittelemättömän ja liian pitkän ajan jälkeen näit pimeän käytävän halki kulkevan valonsäteen. Silmiesi edessä pienet, sirot valokeilat paljastivat edetessään ilmassa leijuvan aineen, joka valossa näytti kimaltelevan kuin ilmassa olisi ollut tähtipölyä.
Saavuttaessasi nuo valokeilat nostit katseesi ylös. Ylläsi avautui neliön muotoisista laatoista koottu taso, josta saattoi nähdä läpi. Niska vääristyneessä asennossa katsoit hölmistyneenä ylös ja yritit saada selvää siitä, mitä yläpuolellasi, tuon lasikaton toisella puolen, oikein tapahtui. Paljoa et nähnyt, mutta kuulit sitäkin enemmän. Klop, klop, klop. Heidän askeleensa kaikuivat ympärilläsi ja näit, miten nuo kapeat, punaiset piikkikorot etenivät tasaisen varmasti yläpuolellasi osuen aina yksi kerrallaan kirkkaaseen lasiin. Varovaisesti yritit koputtaa, mutta heistä kukaan ei pysähtynyt. Heistä jokainen jatkoi matkaansa yhtä varmasti kuin ennenkin, ja sinä mietit, miten he olivat päässeet tuon lasin yläpuolelle.
Ehkä he olivat särkeneet sen ja kiivenneet ylös rikkoen itsensä lasin teräviin reunoihin.
Mietteliäänä jatkoit matkaasi ja saavuit kapeaan käytävään, jonka päässä avautui näkymä johonkin, jota et näin kaukaa saattanut vielä nähdä. Kiire askelissasi kävelit tuon tiiliseinään tehdyn aukon luo ja kurkistit; alapuolellasi avautui huone, jonka seinät jatkuivat silmänkantamattomiin. Keskellä huonetta oli rulettipöytä, joka pyöri silmiesi edessä huimaa vauhtia. Välillä vauhti hiljeni ja pystyit erottamaan pöydässä kieppuvat kuvat. Näit kellotaulun ja lapsia leikkimässä ison talon pihalla. Näit lempikirjasi ja rakkaasi. Näit yöpöytäsi herätyskellon ja unohdetut juoksukenkäsi. Sinulla ei ollut aikaa jäädä odottamaan tuon valtavan ruletin pysähtymistä, joten jatkoit matkaasi.
Päässäsi pyöri edelleen.
Jo ennen kuin saavut perille, aistit olevasi lähellä valintaa. Kun nuo ovet lopulta seisoivat järkkymättöminä edessäsi, tulevan päätöksen vaikeus sai sinusta otteen. Seisoit ja katselit noita kahta, täysin identtisen samanlaista ovea, yrittäen epätoivoisesti löytää niistä edes pienen pientä eroavaisuutta. Et erottanut mitään, mikä olisi tehnyt valintaasi yhtään helpommaksi. Päätit siirtyä lähemmäksi, yrittää tunnustella ovien sileää pintaa. Ne molemmat kiilsivät metallin tavoin, ja ne oli maalattu tummanpuhuviksi, lähes mustiksi. Ovien kahvat olivat kylmää terästä, sellaista, johon pakkasella et tohtisi edes koskea.
Päätös oli vaikea.
Yritit epätoivoisesti tuntea jotain, joka auttaisi sinua päättämään. Vilkaisit taaksesi, mutta siellä ei näkynyt enää mitään. Olit yksin, näiden ovien edessä, valmiina astumaan toisesta ulos, kun vain olisit tiennyt, kummasta sinun oli tarkoitettu astuvan. Etkä edes tiennyt olisiko se tarkoitettua vai puhdasta sattumaa, jos valitsisit oikean oven. Toisaalta olit valmis lähtemään tästä kolkosta luolasta mahdollisimman pian, toisaalta mieltäsi kaihersi päätöksesi seuraukset. Ainoa asia, mistä olit varma, oli se, että molempia ovia et voisi valita.
Hitaasti painoit kätesi kylmälle kahvalle ja astuit ulos.
