Teksti: Silja Laaksoharju Kuva: Anna Enbuske
Marraskuussa vuonna 2016 Oxfordin sanakirja valitsi vuoden sanakseen käsitteen post-truth, totuudenjälkeinen. Siitä lähtien politiikassa ja sitä käsittelevässä journalismissa ei olla paljoa muista teemoista puhuttukaan – Donald Trumpin räikeä epärehellisyys, Brexitiä siivittäneet valheet, informaatiosota ja valeuutiset… Koskaan ennen ei rehellisyydelle ole ollut samanlaista tilausta kuin nyt, valheiden ja epävarmuuden aikakautena.
Rehellisyys on vuosikymmenestä toiseen ollut suomalaisille yksi tärkeimmistä kansallisista arvoista. Palautamme kadulle tippuneet lompakot tunnollisesti omistajilleen, jätämme arvotavarat vartioimatta kirjastoon ja sanomme asiat suoraan – paitsi yksityiselämässä, myös institutionaalisella tasolla. Suomalaiset saavat olla ylpeitä oikeuslaitoksesta, joka Maailman talousfoorumin mukaan on yksi maailman riippumattomimmista. Transparency Internationalin mukaan Suomessa on kolmanneksi vähiten korruptoitunut hallinto maailmassa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori Klaus Helkama sanoo Helsingin olevan maailman rehellisin pääkaupunki. Eurostatin, Reuters Instituten ja Euroopan komission mukaan suomalaiset luottavat muita enemmän myös poliisiin, uutisiin ja muihin ihmisiin. Vaikka suomalaisille rehellisyys on ilmeisen tärkeä arvo, politiikka puolestaan on alue, jota on kautta aikojen pidetty epärehellisen juonittelun kenttänä, ”politiikan pelinä”.
Vallantunne on yhdistetty pettämiseen, epärehellisyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen.
Keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta nostaa esiin kysymyksen siitä, onko politiikka ikinä oikeastaan ollutkaan rehellistä. Cicero sanoi jo ennen ajanlaskumme alkua, ettei ”mielipiteensä takana seisomista ole koskaan luettu ansioksi poliittisille johtajille”, ja samalla linjalla ovat jatkaneet myöhemmätkin poliittiset ajattelijat. Syvä epäluottamus politiikkaa kohtaan ei ole kummunnut tyhjästä – vaikka ”valta korruptoi” on tunnettu klisee, sen totuusperä on todistettu useissa kokeellisissa tutkimuksissa. Tilburgin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vallantunne on yhdistetty pettämiseen, epärehellisyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen. Ehkä siis pidämme politiikkaa kierona, koska siihen todella liittyy kieroilua. Stubb ja Sipilä voivat poseerata ”koulutuksesta ei leikata” -kylttien kanssa ja seuraavassa hetkessä säästää opintotuesta 70 miljoonaa euroa, eikä kukaan oikeastaan ole yllättynyt. Kun poliitikkojen rikottujen lupausten laskemiseen eivät riitä yhden tai kahdenkaan käden sormet, epärehellisyys on helppoa julistaa poliittisen vallan sivutuotteeksi.
Toisaalta populismin nousu politiikassa on muuttanut käsityksiä epärehellisyydestä. Vaikka poliitikkojen lupauksia ei ole pidetty muutenkaan kovin korkeassa arvossa, populistipoliitikoihin vaikuttaa kohdistuvan erilaiset odotukset kuin muihin. Donald Trumpilta eivät odota rehellisyyttä edes hänen omat kannattajansa, eikä perussuomalaisten arvion maahanmuuton kustannuksista ole välttämättä tarkoituskaan perustua kokonaisuuden huomioon ottavaan tieteeseen tai tutkimukseen. Rehellisyys loistaa poissaolollaan, mutta sen tilalle ovat nousseet muut arvot: ”me ja ne” -vastakkainasetteluun perustuva kahtiajako, nationalismi ja eliitin vastaisuus. Monelle äänestäjälle nämä asiat ovat osoittautuneet rehellisyyttä ja faktapohjaisuutta tärkeämmiksi, mutta voiko heitä syyttää siitä, jos politiikka ei ole alun perinkään vaikuttanut rehelliseltä? Äänestäjien on entistä helpompi hypätä oikeistopopulistien kelkkaan, jos rehellisyys politiikassa hylätään lopullisesti – eihän totuudenjälkeisenä aikana poliittisen puheen enää tarvitse olla totuudenmukaista.
Sumuttaminen, tietämättömyys ja rikotut lupaukset ovat politiikan arkipäivää.
Identiteettipolitiikka on käsite, jota totuudenjälkeisyyden ohella usein kuulee heiteltävän ilmoille. Jos politiikkaa ei siis enää tehdä ideologiselta pohjalta, vaan ominaisuuksien mukaan, olisiko mahdollista, että rehellisyys voisi vielä nousta kokoavaksi identiteetiksi? Politiikassa vaikuttaa olevan tilausta ryhmälle tai henkilölle, joka onnistuisi vaikuttamaan luotettavalta, lahjomattomalta ja vilpittömältä – ja todella olisikin sitä. Politiikan sisältä tällaisia hahmoja on vaikeaa nostaa esiin. Lähimmäksi pääsee tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka on pitkäjänteisellä tyylillään onnistunut vakuuttamaan suomalaiset luotettavuudestaan ja noussut siten presidenttinä valtaisaan kansansuosioon. Niinistön kaltaiset hahmot ovat kuitenkin vähissä. Osa perussuomalaisten menestystä on epäilemättä heidän kykynsä profiloida itsensä aidompana kuin muut puolueet, mutta liberaaleja ja vihreitä aatteita kannattaville äänestäjille rehellisyyttä korostavia vaihtoehtoja ei juuri ole. Tällainen rehellisyyttä korostava ryhmä voisi nousta myös politiikan ulkopuolelta, mutta toistaiseksi suuren mittakaavan aloitteita ei ole nähty. Ehkä rehtiyttä ei vain koeta riittäväksi pohjaksi politiikan teolle.
Tietyissä tilanteissa rehellisyys yhä nousee entiseen arvoonsa. Mikael Jungner on jaotellut epärehellisyyden politiikassa kolmeen kategoriaan: tietämättömyyteen, sumuttamiseen sekä suoranaiseen valehteluun. Näistä viimeisin oli kyseessä, kun kaupunginvaltuutettu Abdirahim ”Husu” Hussein kertoi viime syksynä poistaneensa rasistisesti käyttäytyneen matkustajan taksinsa kyydistä, vaikka näin ei tosiasiassa ollut tapahtunut. Asiasta syntynyt kohu johti lopulta Husseinin määräaikaiseen erottamiseen SDP:n valtuustoryhmästä – syynä oli luottamuspula. Husseinin toiminta herätti hyvinkin vihaista somekeskustelua ja valehtelu tuomittiin laajalti. Suoranainen valehtelu varsinkin näin tunteita herättävässä asiassa siis todellakin nosti suomalaisten niskavillat pystyyn, mutta miksi? Voiko suomalaisia syyttää tekopyhyydestä, jos epärehellisyys tuomitaan vain tietyissä tilanteissa tai tiettyjen henkilöiden kohdalla? Valehtelusta kiinnijääminen ei näytä poliitikon ansioluettelossa hyvältä, mutta silti sumuttaminen, tietämättömyys ja rikotut lupaukset ovat politiikan arkipäivää. Suomalaisten suhtautuminen tähän tuntuu toisinaan ristiriitaiselta.
Rehellisyydellä on aina ollut politiikassa kaksijakoinen luonne. Poliitikot rakastavat näyttää olevansa suoraselkäisiä ja luotettavia. Vaalimainoksissa usea ehdokas kuvailee itseänsä rehdiksi tai aidoksi. Toisaalta Husu Husseinin kaltaisissa tapauksissa luottamustehtävää rikkonut kansanedustaja tuomitaan paholaisesta seuraavana. Kansalaiset pitävät poliitikkoja kieroilevina, epärehellisinä ja kaksinaamaisina – ja poliitikot paitsi tietävät tämän, myös käyttävät sitä hyväkseen mustamaalatessaan kilpailijoitaan. Rehellisyys näyttäytyy tässä valossa saavuttamattomana ideaalina ja tyhjänpäiväisinä korulauseina, joiden merkitys vähenee entisestään totuudenjälkeisenä aikana. Vaikka tietty juonittelu onkin aina kuulunut osaksi politiikkaa, ei rehellisyys välttämättä ole menettänyt merkitystään suomalaisten sydämissä. Päinvastoin, tällaisena aikakautena on entistä tärkeämpää, että voimme jatkossakin luottaa oikeuslaitokseemme, poliittisiin instituutioihimme ja siihen, että kadulle pudonnut lompakko palautuu omistajalleen. Jos rehellisyys siis perii maan, on meidän tehtävämme pitää huolta siitä, millainen tuo perintö on.
