Muistan vieläkin ensimmäisen painajaiseni. Painajaisessa olen isossa autiossa talossa ja Disneyn Herkules-elokuvan Hades-pahis jahtaa minua takaa miljoonien pienten hämähäkkien kanssa. Painajainen aiheutti minussa niin suurta pelkoa ja ahdistusta, että muistan sen vielä 20 vuoden jälkeen.

Nyt Hades tuntuu aika naurettavalta syyltä pelätä tai ahdistua. En tosin ymmärrä, mikä siinä on niin huvittavaa. Jostain syystä haluan vähätellä pelon lähdettä. Alan vitsailla ja naureskella sille, mutta miksi?

Jos minulta kysytään nyt, mitä pelkään, reagoin kysymykseen nolostuen, vähätellen ja häpeillen. Minua hävettää kertoa ääneen, että pelkään kävellä yksin kotiin yöllä. Minua nolottaa myöntää ahdistuvani, jos pahanhajuinen juoppo istuu viereeni metrossa. Suojautumiskeinona lähden vitsailemaan asiasta.

Pelot ovat vahvasti sidoksissa aikaan, sosiaalisiin suhteisiin, kasvatukseen ja yhteiskuntaan. Muiden kokemuksia ei pitäisi vähätellä, vaan ne tulisi ottaa vakavasti. Siitä huolimatta tunnustan itsekin heittäneeni monesti läppää kavereideni peloista, koska ne tuntuvat minusta niin järjettömiltä.

Toisten pelkoihin on helpompi samaistua kuin toisten. Kun jonkun pelko tuntuu itselle oudolta, käsittämättömältä tai vieraalta, sortuu usein tuomitsemaan: miten sä voit pelätä jotain noin arkipäivästä ja normaalia?

Valtiotieteellisessä opiskeluun sisältyy paljon yhteiskunnan rakenteiden ja ilmiöiden kyseenalaistamista. Olen huomannut kyseenalaistamisen kulttuurin lunastaneen paikkansa myös arkisissa keskusteluissa opintojen ulkopuolella. Toisten pelkojen kyseenalaistaminen ja kritisoiminen tuntuvat olevan nykyään ihan ok. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla.

En sano, että peloista ei saisi keskustella. Todellakin saa. Joskus pelosta saattaa päästä yli keskustelun avulla. Joskus taas ei. Kun näihin keskusteluihin ajautuu, on tärkeää muistaa olla vähättelemättä ja tuomitsematta toisten pelkoja. Kyseenalaistamisellekin on opittava löytämään oikea aika ja paikka.

Joskus toivon, että saisin vain pelätä rauhassa. Pelkäämistä ei pitäisi joutua häpeämään. Ehkä suurin pelkoni onkin se, että muut ihmiset kyseenalaistavat ja tuomitsevat minut pelkojeni takia. Tästä huolimatta koen peloista keskustelemisen tärkeäksi. En voi valehdella itselleni siitä, mitä pelkään ja mitä en. En voi myöskään salata pelkojani muilta, sillä ne ovat osa minua ja persoonaani.

Teksti: Mona Zabihian

Kuva: Anni Takanen