Vaikka tällä tekstillä on vain yksi kirjoittaja, on se todellisuudessa syntynyt vuosien myötä lukuisten ihmisten yhteistyönä. Kiitän erityisesti kaikkia haastattelemiani ihmisiä, jotka rohkeasti toteuttavat omaa ihmissuhdefilosofiaansa, heidän tarjoamistaan arvokkaista näkökulmista ja kommenteista. Kiitän myös heitä, jotka eivät ymmärrä, mutta ovat valmiita dialogiin. Oppimis- ja ymmärtämisprosessi jatkukoon.

Autoetnografinen ihmissuhdetutkimus

Pidin pitkään omaa ihmissuhdefilosofiaani täysin yksityisenä asiana. Ajattelin sen olevan laajemmasta yhteiskunnallisesta kuvasta irrallinen preferenssini järjestää yksityiselämäni, jonka kautta mahdollistan yhteiskunnallisen toimijuuteni. Tämän kirjoittaminen tuntuu jälkeenpäin kovin hassulta: ikään kuin se maailma, jota parannan, ei olisi se maailma, jossa elän. No, se oli kuitenkin todellisuuteni.

Useamman vuoden ajan olen pohtinut erilaisten ihmissuhdetyyppien määritelmiä, merkityksiä ja toteutuksia. Tein tuttavieni parissa kyselytutkimusta siitä, miten he käsittivät kumppanuuden ja ystävyyden eron. Kuulin esimerkiksi, että ”se fiilis on vain erilainen”, ”kumppania haluaa seksuaalisesti” ja ”kumppania rakastaa romanttisesti, ystävää ystävänä”. Nämä virkkeet ovat epäilemättä todellisuutta niille ihmisille, joiden kanssa keskustelin. Jäin kuitenkin itseäni tyydyttävää vastausta vaille, ja olin paremman ymmärryksen tarpeessa siitä, mitä minulta ihmissuhteissa odotettiin ja mitä minulla oli oikeus niissä haluta. Tunnustelin ja pyörittelin, peilasin ja vertasin kokemuksiani kuunnellessani muita.

”Lisää ihmisiä on lisää osaamista. Enemmän ihmisiä, joilta kysyä apua, jotka kuuntelee, jotka inspiroi. Tästä seuraa orgaaninen turvallisuuden tunne, joka on laadullisesti jotain aivan muuta kuin uskollisuuslupaus tai sormukset.”

Vähitellen järkeenkäyvimmäksi johtopäätökseksi muodostui ajatus siitä, että laadullisesti ystävyydellä ja kumppanuudella ei ole eroa. Että kumppanin kanssa usein nussitaan ja ollaan muutenkin todella läheisiä ja luottamuksellisia, mutta loppujen lopuksi kyseessä on sama välittämisen, ymmärtämisen ja yhteyden tunne kuin ystävienkin kanssa. Että teoriassa kaikki paitsi perheenjäsenet ja muut perheenjäseniksi verrattavat ihmiset ovat potentiaalisia kumppaneita. Että koska kumppanin kanssa saa kokeilla laajemmin erilaisia lähellä olemisen tapoja, seuraa kehollisesta läheisyydestä usein myös vahvempi emotionaalinen yhteys.

Oman elämäni filosofia

Ihmissuhdemaailmankuvassani ihmiset jakautuvat kolmeen tyyppiin: on tuntemattomia, perheenjäseniä ja tuttuja. Näistä ensimmäinen on helpoin joukko määritellä, sillä tuntemattomat ovat ihmisiä, joita en ole koskaan tavannut. En ole koskaan todistanut kokemuksen tasolla heidän olemassaoloaan. Vaikutamme tietenkin toiminnallamme toisiimme, mutta emme saa palautetta toiminnastamme. Tuntemattomilla on kuitenkin jatkuva potentiaali tulla tutuiksi.

Perheenjäsenten kanssa yhteys on poikkeuksellinen, koska siinä oletetaan yhteyden olevan katkeamaton, vaikka mikä tapahtuisi. Tietenkin välit vanhempiin, sisaruksiin tai kummitätiin voivat katketa, mutta lähtökohtaisesti sitä pyritään välttämään tilanteen kivuliaisuuden vuoksi. Lisäksi perheenjäsenten kanssa jaetussa läheisyydessä ei ole mitään seksuaalista.

Tutut muodostavat monimutkaisimman joukon. He ovat ihmisiä, joita olen kohdannut, joiden kanssa olen viettänyt aikaa, joiden unelmia ja pelkoja olen kuunnellut ja joihin olen samastunut. He jakautuvat kulttuurissamme kahteen alajoukkoon, ystäviin ja kumppaneihin, jotka erottaa se, että ystävien kanssa yksi elämän osa-alue on suljettu yhdessäolosta pois. Tämä osa-alue, seksuaalisuus, liitetään niin usein kaikkeen fyysiseen kontaktiin, että ystävyyssuhteissa oikeastaan kaikki fyysinen läheisyys on usein lähes olematonta.

”Tutkijoilla on oikeesti hankalaa tutkia perinnöllisyysjuttuja, koska ihmisillä ei todellakaan aina oo ne biologiset vanhemmat, jotka paperilla lukee. Siksi onkin hassua, että monogamia on pysynyt niin vahvana normina. Pellin alla tapahtuu, miksi sitä pitäisi piilotella?”

On tärkeää tarkentaa, että kuvaan tässä havaitsemiani länsieurooppalaisia tendenssejä. Tämä ei tarkoita, etteikö näiden kahden joukon ympärille ja ulkopuolelle mahtuisi kaikenlaisia normit kyseenalaistavia tai toisenlaisesta yhdessäolosta kiinnostuneita ihmissuhteita. Avoimet suhteet, platoniset suhteet, BDSM ja panokaveruus ovat kaikki niistä esimerkkejä. Näitä yhdistää se, että ne ovat aina jollain tavoin poikkeuksellisia olemisen tapoja ja tapahtuvat rajatussa ympäristössä.

Näen, että ystävyyslaatikon ja kumppanuuslaatikon väliin jää harmaa alue, jota myös kielletyksi voisi kutsua.

Harmaa alue

”Populaarikulttuuri ja moni monogaminen deitticoach asettaa parisuhteet valtataisteluksi, jossa mies koittaa saada mahdollisimman paljon seksiä mahdollisimman vähällä vaivalla, ja nainen koittaa saada mahdollisimman paljon rahallista tai emotionaalista hyötyä ilman seksiä. En halua ottaa osaa tähän seksinegatiiviseen dynamiikkaan.”

Koen, että tämä historialliseen kehitykseen ja uskontoon perustuva jako ja normi ystävyyden ja kumppanuuden välillä on pitkälti mielivaltainen. Olisi aivan liian suuri sattuma, jos kaikki haluaisivat olla seksuaalisesti vain yhden ihmisen kanssa. Pettämis- ja erotilastot kertovat, etteivät monet ihmiset halua. Ja lisäksi on sääli, että seksuaalisuus yhdistetään niin vahvasti kaikkeen fyysiseen kontaktiin. Ystävyyssuhteista inhimillisen hyvinvoinnin kannalta niin tärkeä asia kuin kosketus puuttuu usein jopa täysin.

Näen, että ystävyyslaatikon ja kumppanuuslaatikon väliin jää harmaa alue, jota myös kielletyksi voisi kutsua. Kielletyllä tarkoitan sitä, että sinne astumista pidetään kulttuurissamme epäilyttävänä. Se on alue, jonka käsittelyyn meillä ei ole kieltä ja jota emme ymmärrä, alue, jossa meillä ei ole kulttuurisia normeja ja tapoja ohjaamassa toimintaamme. Siellä tapahtuvat asiat ovat tabuja, jotka jaetaan oudoksi leimautumisen pelosta vain luotettavien läheisten kanssa.

”Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että toisinaan ihastun johonkuhun toiseen. Seksuaalisuuteni on aidosti oma asiani, vaikka olen suhteessa. Olen myös avoimempi erilaisille tulevaisuudenkuvioille.”

Ja se on tila, jossa mikään ei ole lähtökohtaisesti kiellettyä, kunhan toiminta on suostumuksellista ja muita kunnioittavaa. Jossa inhimillisyys tulee esiin täydellä voimallaan, kun tiedetään, että tuomitsevia ihmisiä ei ole näköpiirissä. Jossa jaettu marginaaliasema, solidaarisuus ja osaaminen tuottavat asetelman, jonka myötä yhteisön jäsenyyteen vaaditaan vain ihmisyys. Se on Pariisin katakombit, se on vallattu talo, se on metsäreivit.

Mikrokosmoksesta makrokosmokseen

Kuten etnografiassa usein, tuottaessani itselleni ymmärrystä ympäröivästä yhteisöstä muutin yhteisöä samalla itse. Ystävyyssuhteeni syvenivät, samoin parisuhteeni. Löysin itseni tilanteista, joissa kyseenalaistimme yhdessä keskustelukumppanini kanssa vallitsevat ihmissuhdenormit. Ja niin kohtasin myös kysymyksen oman elämäni ja laajemman yhteiskunnallisen toimintani suhteesta.

Vähitellen, varovasti, myönsin näiden kahden elämän osa-alueen yhteyden. Havaitsin, että rakennan yhdessä muiden kanssa yhteisöä, mikrokosmosta, jossa toteutamme niitä arvoja, joiden toivoisin aktualisoituvan laajemmin yhteiskunnassa. Samalla kuitenkin pelkäsin, että ihmiset lähelläni tulkitsisivat olevansa vain välinearvoisesti elämässäni: sivuhenkilöitä matkalla kohti jotain suurempaa ja parempaa. Ja tämä ei ollut viesti, jonka halusin antaa, sillä kaikki ihmissuhteeni ovat itseisarvoisesti arvokkaita ja täynnä merkityksellisiä elämän jakamisen hetkiä.

”Haluan rakentaa yhteisöä ja syviä ihmissuhteita, jotka perustuvat luottamukseen, en velvollisuuteen. – – Minua ei haluta jättää ulkopuolelle, eikä muiden ihmisten väliset parisuhteet ole välttämättä minulta pois, toisinaan metamuruista saa myös todella hyviä ystäviä.”

Mikrotaso on siis minulle kokeilemisen ja inspiraation kenttä, jossa pohditaan, millaiseen suuntaan yhteiskuntaa voisi makrotasolla viedä. Yksi keskeisistä arvoistani on kulttuurillisten normien tutkiminen ja kyseenalaistaminen. Uskallus löytää itsensä kiusallisista tilanteista, joissa opittuja tapoja ei ole, mutta joissa voi kiusallisuuden kestämällä luoda jotain uutta ja herkkää. Uskallus astua harmaalle alueelle, sanoa ääneen mikä kiinnostaa ja mitä tarvitsee, mahdollisuus tukea ja tarjota muille sitä, mikä heille on hyväksi. Tämä ei tarkoita, että mitkään kulttuurimme normit eivät olisi säilyttämisen arvoisia: meillä on paljon kertynyttä osaamista siitä, miten yhteiselo kannattaa järjestää hyvinvoinnin maksimoimiseksi. Mutta prosessi ei lopu eikä maailma valmistu. Siksi jatkuva arvojen ja normien arviointi on olennaista.

Tällä hetkellä arvioni on, että voisimme elää yhteisössämme tyytyväisempinä ja kokonaisempina, jos hiukan hölläisimme ihmissuhdenormistojamme. Jos opettelisimme olemaan karsastamatta uusia ihmissuhdemuotoja, ja sen sijaan tarttuisimme niiden tarjoamaan kokemusperäiseen tietoon. Onneksi emme ole tämän asian äärellä ensimmäistä kertaa ihmislajin historiassa, ja meillä on pääsy toisissa yhteisöissä eri aikoina ja eri kulttuureissa toteutettujen ihmissuhdejärjestelmäkokeiluiden tuloksiin. Polyamoria, tai eettinen monisuhteisuus, on vain yksi esimerkki siitä, mitä harmaalle alueelle voisi sisältyä, ja miten voisimme laajentaa ystävyyslaatikon ja kumppanuuslaatikon seinämiä.

”Me ollaan ihan yhtä normaaleja ihmisiä niin kuin kaikki muutkin. Toivottavasti suhteista puhutaan enemmän ja toivon, että mahdollisimman moni oppii rakentamaan juuri sellaisia suhteita, mitä itse tarvitsee, eikä antaudu ulkopuolisten paineiden takia muottiin.”

Kontrolliin alistuminen palvelee finanssikapitalismia

Loppuun vielä valtsikalaisen mielipide kosmoksesta: jos et käytä valtaa, sinuun käytetään sitä. Kaikkien mahdollisimman ennakoitava ja samankaltainen toiminta edistää globaalin ryöstökapitalismin etua. Palvelemme omistavan luokan etua, kun käytämme aikamme työntekoon, kuluttamiseen ja jälkikasvun hankintaan, emmekä pohdi vaihtoehtoisia tapoja elää tai kyseenalaista toimintaamme ohjaavia mekanismeja. Kun emme tutki omaa arvopohjaamme, omia tarpeitamme emmekä omia kiinnostuksen kohteitamme, ne on helppo sanella meille ulkoapäin.

Turrutamme itsemme massatuotetulla kulttuurilla, joka peruspsykologiaa hyödyntäen iskee heikkoihin kohtiimme, kuten yhteisön hyväksymäksi tulemisen tarpeeseen. Ulkopuolelle jäämisen pelossa toimimme kuin muut. Kilpailemalla keskenämme pysymme pelokkaina, yksittäisinä sirpaleina, emmekä muodosta mitään uutta, kiinnostavaa tai nykyisiä valtarakenteita uhkaavaa.

”Jotkut on sitä mieltä, että keskilusikka paras lusikka, mutta oikeasti siinä tulee aivan liian kuuma.”

Olemme Suomessa maailmankuuluja turvallisuuden tuottajia, mutta siten myös erinomaisia tuottamaan tylsyyttä. Mitä jos samankaltaisuuden sijaan ryhtyisimmekin arvostamaan monimuotoisuutta? Pyrkisimme tuottamaan yhä räiskyvämpää inhimillistä ilotulitusta ja värittäisimme välillämme olevan harmaan alueen kirjavaksi?

Kun emme tutki omaa arvopohjaamme, omia tarpeitamme emmekä omia kiinnostuksen kohteitamme, ne on helppo sanella meille ulkoapäin.

Teksti: Nalle
Kuva: Anna Enbuske