TEKSTI Eero Lipponen KUVITUS Maija Harju
Nykyään ei juurikaan puhuta aatteista, ja yhä harvempi sanoo olevansa aatteellinen. Aatteet kuuluvat aatehistoriaan, kansalliskirjaston lehtiarkistoon.
Aatteet sellaisina kuin ne kerran tunsimme – raittius-, valistus- ja kansallisaatteina – siis elämänmuotoina, joihin sitouduttiin elinikäisesti ja jotka osoittivat paikan yhteiskunnassa, ovat mennyttä maailmaa, mielikuvissamme jotain 1800-lukulaista. Aate haisee piipputupakalta jossain Alastalon salissa. Aate näyttää säätyläisnaisen huolitellulta puvulta rouvasyhdistyksen kokouksessa. Aate kuulostaa työläismiehen agitaatiolta työväentalolla.
Aatteisiin sitoutumisen sijaan nykyään shoppaillaan aatoksia valintamyymälässä, jossa on joka päivä Black Friday. Siten on mahdollista yhtenä päivänä sonnustautua papin viittaan ja hoilata “Hallelujaa”, toisena ostaa itselleen uskottavuutta eläinoikeusaktivistina. Vuoroin inspiroitua intersektionaalisuudesta, vuoroin 1800-luvun konservatiivikirjailijoista à la Flaubert. Ja miksei kaikenkarvaisia ja monenkirjavia aatoksia sekä identiteettejä voisi edustaa myös yhtä aikaa, saman päivän sisällä? Esseisti Antti Nylén tuli aikoinaan tunnetuksi katolilaisena feministinä ja vegaanisena dandynä.
Aatoksia on todellakin kaikkialla. Kaikilla on nykyään hyviä ideoita. Minullakin. Olen pikemminkin aatoksen kuin aatteen mies. Kirjoitan ennemmin kolumnia kuin aatehistoriallista tutkielmaa otsikolla: ”suomalaisen työväenaatteen nousu pohjanmaalaisten torppareiden keskuudessa 1880-luvulla”.
Haluaisin kuitenkin olla aatteellinen, sitoutunut intellektuelli pikemminkin kuin löysässä hirressä roikkuva cv-prekaari. Haluaisin olla aatteen mies, sellainen, jolla on määrätty eettinen ja teoreettinen kehikko, koordinaatit sille, miten ajatella ja toimia maailmassa. Haluaisin myös jykevän parran kuin Karl Marxilla, mutta sen sijaan minulla on hennot viikset ja näytän hieman Walter Benjaminilta. Olen myös aatteellisesti yhtä oikukas kuin jälkimmäinen.
Olen toki yrittänyt kasvattaa partaani (ei onnistu) ja lukenut filosofiaa, poliittista teoriaa ja sen sellaista (onnistuu paremmin). Tahtonut tutustua italialaiseen autonomimarxismiin ja mustaan feminismiin. Tahtonut altistaa itseäni aatteelle. Tahdon edelleen.
Kenellä olisi aikaa ryhtyä liikkeen edustajaksi? Kenellä päättäväisyyttä valita, kenen joukoissa seisoo? Kenellä edes kokemusta jostain lipun kantamisesta?
Enimmäkseen luen kuitenkin esseitä. Ja mitä esseet ovat? Sananmukaisesti yritelmiä (ranskan kielen “essayer” verbi viittaa koettamiseen ja yrittämiseen). Yleensä esseekirjat ovatkin taitavasti kirjoitettuja aatoskyhäelmiä, sumeilemattoman eklektistä estetiikkaa pikemminkin kuin vahvoille postulaateille pohjaavaa ideologiaa. Esseisti ei kaihda aatteellista ristiriitaisuutta. Itsen kanssa eriseuraisuus on hänelle tyylikäs lisä, joka ennestään kasvattaa keikarin sädekehää.
Vajaa viisitoista vuotta sitten alkanut ”esseebuumi” on aatosyhteiskunnan ihastuttavin oire: esseen voitto tutkielmasta, aatoksen voitto aatteesta, muodon voitto sisällöstä.
Nimittäin aatos on paljaan muodon määritelmä toisin kuin aate, joka kaikesta aistimellisuudestaan huolimatta edustaa sisältöä. Aatos on terävä Twitter-touché, pikantti Powerpoint-pitchaus, itsestään innostunut innovaatio – siis jotain ohikiitävää ja käsitteellistä, ideaalista ja eteeristä.
Aate taas on painava kuin puheenjohtajan nyrkinisku tammipöydän pinnalla. Se edustaa jämäkkyyttä, pysyvyyttä. Kenellä siihen olisi varaa? Kenellä olisi aikaa ryhtyä liikkeen edustajaksi? Kenellä päättäväisyyttä valita, kenen joukoissa seisoo? Kenellä edes kokemusta jostain lipun kantamisesta?
Ei minulla. Minulla on kiire kirjoittaa tämä kolumni. Kiire kirjata cv:seen suoritus. Kiire kaljalle, koska kontakteja on kerättävä.
Tai kaljalle olisi kiire, jos korona ei rajoittaisi kontaktien keräämistä.
Hmm… tosiaan! Ehkä minulla on hieman aikaa. Aikaa aatteelle! Mikäs se oli… niin se… se yksi kirja hyllyni perukoilla…
