Kuinka monta sukupolvea rauha maksaa?

TEKSTI Lotta Kallio KUVITUS Nelli Honkela

Rauhan hintaa ei makseta vain uhrauksina, menetettyinä omaisina ja sotakorvauksina, vaan myös traumoina, jotka voivat siirtyä sukupolvelta toiselle.

Yliopistoikäiset nuoret ovat oppineet ja kuulleet toisesta maailmansodasta paljon, ennen kaikkea vuosilukuja. Milloin alkoi talvisota, milloin jatkosota. He ovat kuulleet tarinoita isoisistään, jotka olivat tarpeeksi nuoria ymmärtääkseen mitä tapahtui, mutta eivät vielä todennäköisesti tarpeeksi vanhoja todella käsittääkseen, miten suurten asioiden äärellä he kasvoivat. He ovat ehkä kuulleet äärimmäisen tärkeästä suomalaisesta sisusta ja sankaritarinoista. Kuulleet tarinoita lotista, jotka olivat ensiarvoisen tärkeitä itsenäisen Suomen kannalta. 

Tarinasta jää puuttumaan kuitenkin olennainen osa: se, miten sota jatkui vielä viimeisen laukauksen ampumisen jälkeen perheiden elämässä ja koko yhteiskunnassa. Kuinka kaukaiselta tuntuvat asiat voivat vaikuttaa psykologian tasolla vielä kauan sodan päättymisen jälkeen. 

Sekä se, että rauhan hinta on paljon enemmän kuin kuolleita ja haavoittuneita omaisia, tuhoutuneita koteja ja sodan kohdanneiden kauhukuvia tapahtuneesta. 

Suomen itsenäistymistä ja rauhaa on joskus kuvattu jopa ihmeenä. Sota ja ajan muut vaikeudet kuitenkin vaikuttivat niin yhteiskuntaan kuin yksilöihin vielä pitkään. Timo Korhosen ohjaama dokumenttielokuva Sodan murtamat (2016) kertoo minkälaista suomalaisten perhe-elämä oli kun toisesta maailmansodasta kotiin palanneet traumatisoituneet miehet jätettiin perheiden hoidettavaksi.  

Dokumentissa esiintyvän Satu Vaarulan isä oli vain 20-vuotias talvisodan alkaessa. Hän palveli eläinlääkintämiehenä yhteensä lähes viisi vuotta. 

“Merkittävä juttu on se, että hän oli karjalainen. Se kylä, jossa hän asui oli niin sanottu ruumiiden kokoamispaikka, eli sinne tuotiin talvisodan ruumiita. Tämä on mielestäni ihan kauheaa, sillä hän on varmasti nähnyt niitä”, Vaarula toteaa.

Vaarula näkee nuoruuden sotakokemusten vaikuttaneen hänen isänsä identiteetin muotoutumiseen vahvasti: “Kun on sen ikäinen, että identiteetti on vasta muodostumassa, niin sodasta jäi hänelle mukaan niin sanottu tappajan identiteetti – sodassa kuitenkin pitää tappaa, jos haluaa itse selvitä hengissä. On aika julma juttu, että hän näki itsensä koko loppuikänsä niin sanotusti pahana. Ei esimerkiksi ottanut mitään kunniaa siitä, että hän oli ollut itsenäisyyttä puolustamassa.”

“Sota ei ollut pelkkiä sankaritarinoita.”

Sota näkyi myös Vaarulan lapsuudessa. Isä puhui taisteluista, mutta tavalla, jossa ei ollut minkäänlaista tunnetta mukana. “Sen ristiriidan tajusin kyllä jollain tasolla lapsenakin – että puhuu siitä, että joku kuolee tai jotain kidutetaan, mutta täysin eleettömästi”, Vaarula kertoo.

Lisäksi isän käytöksessä näkyi myös vihaisuutta, joka ei ollut millään tavalla johdonmukaista: “Koko ajan piti tehdä kauheasti jotain, mutta tapa tehdä töitä oli aggressiivinen”. 

Vaarula kuvaa jonkinlaisen uhan varjostaneen hänen lapsuuttaan: “Se uhka oli koko aika läsnä ja tunnistin sen myös oman perheeni ja lasteni kanssa. Tuntuu, että kohta tapahtuu jotain, jolle emme voi mitään.”

Sota ei lopu viimeiseen laukaukseen

Vaarula tietää, että trauma voivat siirtyä sukupolvelta toiselle: “Kyllähän se myös tiedetään epigenetiikan kautta, että trauma vaikuttaa geeneihin ja voi periytyä sitä kautta. Suomalaisille varsinkin trauma on vaikuttanut kiintymyssuhteisiin ja voisin kuvitella, että enemmistöllä on ollut niin sanottu ‘välttelevä kiintymyssuhde’ vanhempiinsa”, hän kertoo. 

Ylisukupolvisiin traumoihin erikoistunut traumapsykoterapeutti Jarno Katajisto kertoo tarkemmin traumamekanismeista: “Suomen historian sotajakso sisältää suuren määrän potentiaalisia traumaattisia kokemuksia. Tällöin voidaan puhua kompleksisesta traumasta, joka rikkoo hyvin paljon enemmän ihmisen kokemusmaailmaa, kuin pelkkä yksittäinen trauma.”

Katajiston mukaan trauma voi siirtyä eri kautta seuraaville sukupolville. Sota ei loppunut viimeiseen laukaukseen rintamalla, vaan palanneet kantoivat mukanaan muistoja, joita jotkut saattoivat turruttaa esimerkiksi alkoholilla. Jotkut taas käyttäytyivät suoran väkivaltaisesti omia lapsia tai puolisoitaan kohtaan. Kun suoran toiminnan tai väkivallan kautta traumatisoidaan toista, voidaan puhua trauman suorasta siirtymästä. Kun väkivalta kohdistuu lapsiin, jotka ovat eri sukupolvea, puhutaan ylisukupolvisesta traumatisoitumisesta.

Trauma voi myös siirtyä epäsuorasti sukupolvelta toiselle. “Jos jokin aiempi sukupolvi on joutunut kohtaamaan paljon hyvin tuhoavaa aggressiota tai väkivaltaa, voivat he pyrkiä siihen etteivät heidän lapsensa joudu ainakaan kokemaan samanlaista”, Katajisto toteaa.

Lapsen raivokohtaukset voivat kuitenkin nostaa pinnalle vanhemman oman trauman. Tällöin vanhempi ei siirrä omia traumojaan suoraan lapselle, ja lapsi saattaa esimerkiksi jäädä vaille emotionaalista tukea, joka olisi kiintymyssuhteen kannalta tärkeää. “Tämä ei välttämättä aiheuta kiintymyssuhdetraumaa, mutta voi aiheuttaa”, Katajisto jatkaa traumojen mekanismeista.

Vaarula tunnistaa Katajiston kuvaaman epäsuoran traumatisoitumisen lapsuudestaan: “Minä olin tavallaan aikuinen jo lapsena. Fyysiset tarpeet kyllä täytettiin, eli ruokaa saatiin tarpeeksi ja kylmä ei ollut ainakaan koko aikaa, mutta henkiset tarpeet jäivät huomioimatta. Otin tämän seurauksena sellaisen roolin, että kuuntelin vanhempia ja mukauduin heidän tarpeisiinsa, mutta muuten olin aika näkymätön”, hän muistelee.

“Vaikein vaihe itsellekin omien lapsien kohdalla oli sama vaihe, joka oli pienenä ollut vaikein vanhempien kanssa. Luulen, että siinä näkyi se sodan trauma minulla. En kestänytkään sitä oman lapsen luonnollista tarvitsevuutta”, Vaarula kertoo.

Vaikenemisen kulttuuri altistaa traumojen siirtymiselle

Sodan jälkeen Suomessa vallitsi pitkään vahva vaikenemisen kulttuuri. Katajisto näkee vaikenemisen olevan erittäin hyvä esimerkki trauman siirtymismekanismista: jos jotain ei voida yhteisesti jakaa ja myöskään käsitellä, on erittäin suuri alttius sille, että kokemusmateriaali siirtyy tavalla tai toisella seuraavan sukupolven kannettavaksi.

Kyseistä ajatusta kutsutaa myös taakkasiirtymäksi. “Se on Martti Siiralan ja Pirkko Siltalan käsite, jolla tarkoitetaan ajatusta siitä, että mikä ei voi tulla jaetuksi, siirtyy tavalla tai toisella seuraavan sukupolven kannettavaksi. Käsite sopii erinomaisesti ylisukupolvisiin asioihin”, sanoo Katajisto.

Voiko z-sukupolven nuorissa näkyä edelleen psyykkisiä jälkiä toisesta maailmansodasta? Katajiston mukaan vastaus on hyvin monimutkainen, eikä millään tavalla yksiselitteinen: “Jos ajattelee kriittistä maailmaa, niin tällaiset asiat eivät tietenkään mene yksi yhteen. Suomi on edelleen ehkä niin sanotussa taakkasiirtymävaiheessa, mutta ei ehkä enää ylisukupolvisen traumatisoitumisen vaiheessa toisen maailmansodan jäljiltä.”

“Voiko z-sukupolven nuorissa näkyä edelleen psyykkisiä jälkiä toisesta maailmansodasta?”

Katajisto huomauttaa, että sodan jälkeen yksilöillä ja perheillä ei ollut mahdollisuutta jäädä kuuntelemaan, miltä ihmisistä tuntuu. Elettiin vahvasti jälleenrakentamisen aikaan. “Teidän vanhempienne sukupolvessakin on ollut vielä todella paljon emotionaalista vaille jäämistä. Vaikka moni meistä on yrittänyt käsitellä sitä, niin en pidä mahdottomana, etteikö siitä jotain olisi voinut myös teidän sukupolvelle siirtyä”, Katajisto jatkaa.

Toisaalta Katajiston mukaan perheen sisäisessä kaltoinkohtelussa saattaa edelleen näkyä toisen maailmansodan aikaisia asioita: “En tiedä mitään tarkkaa lukua, mutta jos lähdettäisiin tutkimaan sukuketjuja, joissa kaltoinkohtelua esiintyy, voitaisiin nähdä ehkä ketjuja, jotka suoraan linkittyisivät myös toisessa maailmansodassa tapahtuneisiin asioihin”, hän pohtii. “Suurin osa kaltoinkohtelevista vanhemmistahan on kuitenkin tutkimusten mukaan itse kohdannut kaltoinkohtelua nuorena.”

Sodasta toipuminen vie usein useita sukupolvia. “Sota ei missään nimessä psykologisesti jää vain sodan kohdanneisiin sukupolviin. Kaikki ne traumaattiset menetykset ja sota itsessään on niin massiivisesti potentiaalinen traumatisoiva asia, että vie usein useita sukupolvia, että kansakunta ja perhe toipuvat siitä”, toteaa Katajisto.

Voiko sodasta edes palata kotiin traumatisoitumatta? Katajiston mukaan traumatisoitumiselta suojaa muutama asia – Suomen tapauksessa esimerkiksi se, että sodan uskottiin olevan tärkeää kotimaan takia. Tietyt sisäiset säätelykeinot auttavat myös, esimerkiksi hyvin toimintaorientoitunut luonteenpiirre. Tällä tarkoitetaan henkilön pystyvän keskittymään vain siihen tehtävään, jota hän suorittaa, sen enempää toimintaa ajattelematta.

Trauma voi opettaa menneisyydestä

Vaarula kertoo, että peritystä sotatraumastaan huolimatta hän ymmärtää veteraaneja: “Vaikka käsitteleekin tällaista perittyä sotatraumaa, ei se tarkoita, ettenkö kunnioittaisi veteraanien tekoja, päinvastoin. Tähän traumaan liittyvät aiheet herkistävät ja olen tosi kiitollinen heille. Isäni kannalta minulla on nykyään sellainen suru, että hän menetti tietynlaisen nuoren miehen viattomuuden ja tulevaisuudenuskon.”

Vaarula ja Katajisto näkevät nykyisen avoimemman tavan käsitellä sotaa ja siihen liittyviä traumoja vain positiivisena asiana. “Esimerkiksi uudesta Tuntemattomasta sotilaasta oli tietynlainen propaganda poissa, ja pystyttiin jopa myöntämään, että sota todellisuudessa hävittiin, vaikka itsenäisyys pystyttiin pitämään. Tietynlainen inhimillisyys oli myös hyvin näkyvissä siinä”, toteaa Vaarula.

“Minusta on tuntunut hyvältä, että olemme voineet alkaa puhua siitä, että monen mieli hajosi jo siellä rintamalla sodan aikana. Sota ei ollut pelkkiä sankaritarinoita. Suomi alkaa päästä vaiheeseen, jossa uskalletaan ottaa käsittelyyn häpeällisempiä ja vaikeampia asioita”, sanoo Katajisto. 

Katajisto näkee asioiden kohtaamisen ja käsittelyn olevan avainasemassa taakkasiirtymien ja ylisukupolvisen traumatisoitumisen ennaltaehkäisemisessä ja hoidossa. Oman elämän asioita ei käsitellä vaan oman itsen, vaan automaattisesti myös seuraavien sukupolvien vuoksi. “Mitä enemmän pääsemme sopuun sekä rauhaan itsemme ja oman elämämme kanssa, sitä enempi taakkasiirtymätkin muuttuvat positiivisemmiksi ja resursseja sisältäviksi”, Katajisto toteaa.

Vaikka rauhan hinta on aina erittäin kallis, puhumalla ja asioita käsittelemällä voimme edes hieman pienentää sen sukupolvista hintaa.