Teksti: Krista Karhu
Kuva: Heta Heikkilä

”Poliisin kohtelu tuntui yhtä voimakkaalta kuin uudelleen raiskaus, koska se oli minulle niin tärkeä asia, mistä minulla oli ollut todella paha olo lapsuudesta saakka, ja se poliisin toimesta niin nopeasti ja kylmästi päätettiin. Se järkytti.” 

Tuhannet naiset kokevat vuosittain seksuaalista väkivaltaa Suomessa. Ihmisoikeusjärjestö Amnestyn mukaan luku on jopa 50 000, ja uhreista suuri enemmistö joutuu jatkamaan elämäänsä ilman, että tekijä tuomitaan. Seksuaalinen väkivalta on yhteiskunnan naisvihamielisyyden äärimmäinen ilmenemismuoto. Naisviha on kuitenkin enemmän kuin fyysistä väkivaltaa tai yksilön kokemaa vihaa naisia kohtaan: se on naisten näkemistä miehiä vähempiarvoisena ryhmänä. Naisviha on asettunut asumaan yhteiskuntaamme ja mielemme rakenteisiin vuosituhansien saatossa.    

Haastattelin feministisen Cult Cunth -aktivistiryhmän perustajajäsentä ja aktivistia Säde Vallarénia, kahta pseudonimellä esiintyvää naista, jotka eivät saaneet riittävää apua ja tukea poliisilta jouduttuaan sukupuolittuneen väkivallan uhreiksi, sekä poliisiammattikorkeakoulun yliopettaja Satu Rantaeskolaa. Omaksi lähtökohdaksi kerrottakoon, että olen feministi ja aktivisti. 

Suomessa raiskauksen määritelmä perustuu väkivaltaan tai sen uhkaan. Lisäksi raiskaukseksi luetaan tapaukset, joissa uhri on haavoittuvassa tilassa. Näiden tilanteiden tulkinta sekä rikoksen todistaminen on kuitenkin osoittautunut haasteelliseksi. Poliisin tietoon tulleista raiskauksista vain 10–20 prosenttia johtaa tekijän tuomitsemiseen ja merkittävä osa ei etene esitutkintaa pidemmälle. Poliisin tietoon tulleiden seksuaalirikosten määrä on ollut kasvussa jo pitkään. Suomalaiset seksuaalirikokset ovat jäävuori-ilmiö, eli valtaosa rikoksista jää yhä ilmoittamatta. Tästä johtuen tuhannet uhrit vuosittain jäävät ilman tukipalveluita ja samalla väkivallan tekijät selviävät rikoksestaan moitteetta.  

Vuonna 2018 kansalaisaloite raiskausta koskevan rikoslain muuttamisesta suostumukseen perustuvaksi  eteni eduskuntaan käsiteltäväksi. Herää kuitenkin kysymys, miten suostumus tai sen puute määritellään ja päätetään oikeuden edessä: kuka on pätevä arvioimaan uhrin uskottavuutta ja onko ymmärrys suostumuksesta riittävää yhteiskunnassamme? 

Uhrin kokemukseen vaikuttaa lain lisäksi erityisesti kokemus rikosprosessin käsittelystä. Raiskauksen uhrit ovat tutkimusten mukaan muiden rikosten uhreja useammin tyytymättömiä poliisin toimintaan. Merkittävä osa uhreista kertoo kokeneensa poliisin kohtelun vähätteleväksi ja nöyryyttäväksi. Poliisi on usein uhrin ensimmäinen kontakti ja on tärkeää, että uhria uskotaan ja hän kokee tulleensa kuulluksi. Poliisin tulisi toiminnallaan luoda ilmapiiri, jossa jokaisen uhrin on turvallista hakeutua oikeuden piiriin.  

Ajatukseen poliisin erityisestä asemasta yhtyy Satu Rantaeskola. Hän kuitenkin painottaa, että haitallisia asenteita on koko yhteiskunnassa. Rantaeskolan mukaan poliisilla on monen muun toimijan ohella erityinen asema normien ja asenteiden purkamisessa, mutta hän uskoo tärkeän roolin näiden asenteiden purkamisessa olevan tuomioistuimella. 

Rantaeskolan kommentin ohella täytyy kuitenkin huomioida, että Suomessa hyvin merkittävä osa raiskauksista ei koskaan etene edes tuomioistuimeen. Sen lisäksi saamissani uhrien kertomuksissa tulee toistuvasti ilmi, ettei poliisi toiminnallaan edesauttaa tapauksen etenemistä oikeuden eteen tai varmista, että uhri tuntee omat oikeutensa.  

Rantaeskolan mukaan erityisen raskasta uhrille on oikeudenkäyntiin kuuluva vastatodisteluvaihe, jolloin syytetyn puolustaja esittää asianomistajalle kysymyksiä ja samalla kyseenalaistaa asianomistajan toimintaa. Hän kertoo, että uhrien kertomukset ”kuin syytettynä olemisesta” liittyvät juuri tähän asianomistajan toiminnan kyseenalaistamiseen. Rantaeskola korostaa, että se millaisia sanamuotoja ja kysymyksiä syytetyn puolustajan annetaan esittää, riippuu paljon käsittelyä johtavasta tuomarista. ”Vaikka poliisillakin riittää parantamista omassa menettelyissään, samalla tavalla muiden rikosprosessin toimijoiden toimintaan pitäisi kiinnittää huomiota. Kannatan ajatuksena sitä, että poliisin koulutusta kehitetään edelleen seksuaalirikoksen uhrin kohtaamisen osalta.”  

Poliisi-instituutiossa naisviha voi olla tuhoisaa 

Keskustelin naisvihasta ja Suomen poliisista feministiaktivisti Säde Vallarénin kanssa, joka on yksi aktivisteista Suojele, älä syyllistä -kansalaisaloitteen takana. Kansalaisaloite vaatii poliisille pakollista ja riittävää koulutusta seksuaalirikoksen uhrien kohtaamisesta ja lähti liikkeelle aktivistien omista, sekä heille jaetuista kokemuksista.  

”Ei oikeastaan tiedä muita rikoksia, missä uhria vähätellään niin paljon ja syyllistetään. Luulen, että se johtuu nimenomaan siitä, että poliisilla ei ole ammattitaitoa tai tietoa siitä, miten uhri kohdataan sensitiivisesti.” 

Suomessa paljon keskustelua on herättänyt myös poliisin erilaiset ulostulot liittyen seksuaalirikollisuuteen. Vuonna 2021 elokuussa Alibi -rikoslehdessä julkaistiin artikkeli otsikolla: ”Näin voi välttyä raiskaukselta—poliisi neuvoo, mutta ei syyllistä”. Artikkelissa kehotetaan esimerkiksi kertomaan raiskaajalle, että tämä syyllistyy rikokseen. Julkaisu sai osakseen paljon kritiikkiä sosiaalisessa mediassa. Neuvojen jakaminen naisille raiskauksen välttämiseksi on vaikeaa tulkita minään muuna kuin uhrin syyllistämisenä. 

Vallarénin mukaan poliisin paljon keskustelua herättäneistä ulostuloista on myös hyötyä, koska ne tuovat esille sen minkä monet kokevat, mutta eivät ole pystyneet sanomaan. Vallarén korostaa poliisin erityistä vastuuta ja velvollisuutta kohdata uhri oikealla tavalla. Seksuaalirikoksen uhriksi joutunut ihminen on poliisin luokse saapuessaan erityisen haavoittuvaisessa tilassa ja on tärkeää, että poliisi toiminnallaan luo uhrille tunteen, että hän selviää ja saa apua.   

”Cult Cunthin kautta olen saanut kuulla lukuisia tarinoita, missä on kerrottu, erityisesti juuri raiskauksiin ja seksuaaliseen väkivaltaan sekä kotiväkivaltaan liittyen, poliisin vähättelystä ja siitä, ettei tutkita niitä tapahtumia tai viedä eteenpäin asiaa tarpeeksi nopeasti ennen kuin ne kerkeää vanhentua.” 

Vallarénin mukaan poliisien asenteellisuus ei ole poliisille erityinen ongelma vaan heijastus laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä, siis naisvihasta. Hän toivoisi poliisilta aktiivisempaa roolia osana keskustelua ja siten myös ratkaisua. Hän myös pitää naisvihamielisyyttä poliisin sisällä erityisen vahingollisena ja tuhoisana.  

”Koska poliisi on instituutiona voimaan ja valtaan perustuva, niin se ei ole mikään ihme, että naisviha rehottaa siellä. Ja kun poliisilla on erityistehtävä suojella niin uskon, että naisviha poliisin instituutiossa on tuhoisampaa kuin muualla yhteiskunnassa.”  

Vähättelyä ja syyllistämistä 

Sillä, miten uhri kohdataan viranomaisten toimesta voi olla merkittävä vaikutus siihen, päättääkö hän jatkaa rikosprosessia. Amnestyn lausunnon mukaan naisten oikeuksien toteutuminen riippuu vahvasti poliisin esitutkinnan laadusta.  

Sue joutui pedofiilin uhriksi lapsena ja lähestyi poliisia 90-luvulla vielä alaikäisenä ja ilman perheen tukea. Sue kertoo että poliisin toiminta traumatisoi hänet niin pahasti, että se ajoi elämän täysin raiteiltaan. Poliisin toiminta on varmasti kehittynyt paljon 90-luvun ajasta, mutta tarina kuulematta jäämisestä on edelleen ajankohtainen.  

Suen rikosilmoitus ei koskaan edennyt esitutkintaa pidemmälle. Hän kertoo, että lausunnon ottanut poliisi ei tuntunut turvalliselta ja koko tilanne oli traumatisoiva.  

”Mä jäin ihan yksin sen kanssa ja se oli aivan käsittämätön taakka niin nuorelle ihmiselle. Minua yritettiin vaientaa ja poliisi ei tarjonnut mitään tukea. Niin tietysti käänsin sen itseäni päin niin, että ajattelin sen olleen oma vikani. Koska minua kutsuttiin likaisilla nimillä niin omaksuin semmoisen identiteetin, että mä oon vähän likainen tyyppi.” 

Tutkinnan päätyttyä Sue kertoo menettäneensä täysin luottamuksen poliisiin ja samalla yhteiskuntaan. Suen kokemuksen jälkeen Suomessa on muuttunut sekä laki että yhteiskunnan ilmapiiri laajemmin, mutta valitettavasti kokemus poliisin toiminnan riittämättömyydestä toistuu edelleen.  

”Varmaan tilanne olisi ollut ihan eri jos mun perhe olisi ollut mun puolella. Mutta se poliisin kohtelu oli ehkä tietyllä tavalla viimeinen niitti. Mulla oli tosi turvaton olo ja koin, että mun keho ei ole mun oma, vaan se on jonkun muun hallitsemaa aluetta.” 

Maija joutui väkivaltaisen miehensä pahoinpitelemäksi toistuvasti ja lopulta rohkaistui tekemään rikosilmoituksen miehen aiemman uhrin tukemana. Maijan tapauksessa poliisin epäonnistunut toiminta johti osan syytteistä vanhenemiseen sekä luottamuksen poliisiin menettämiseen. Koko prosessi kesti yli kolme vuotta ja johti vain lieviin sakkoihin miehelle.  

”Kuulustelussa ei todellakaan ollut sellainen olo, että mä oon autettavana. Enemmänkin semmoinen että mä oon tehnyt väärin ja että itse olen ollut niin tyhmä, kun olen langennut hänen manipulointiin enkä heti lähtenyt. ” 

Maijan tapaus käsiteltiin käräjäoikeudessa aiemmin tänä vuonna melkein kolmen vuoden kuluttua rikosilmoituksen teosta ja hän kertoo käräjien menneen niin hyvin kun uskalsi toivoa. Maija harkitsee oikeudellisia toimia niitä viranomaisia kohtaan, joiden hän uskoo rikkoneen toiminnassaan lakia kieltäytymällä auttamasta häntä, sekä riittämättömällä selvitystyöllä. Maijan lakimies oli kannustanut tähän ja todennut, että esitutkinta oli toteutettu niin huonosti, että se oli johtanut osan syytteistä hylkäämiseen. Päällimmäisenä tunteena on kuitenkin helpotus pitkän ja raskaan prosessin loppumisesta ja mahdollisuudesta jatkaa elämää.  

Maijan väkivaltainen mies tuomittiin syylliseksi kaikissa käräjille menneissä syytteissä eli useammasta pahoinpitelystä, vapaudenriistosta sekä laittomasta uhkauksesta. Vaikka tuomioon johtaneet toimet ovat Maijan mukaan vain murto-osa todellisen väkivallan ja kärsimyksen määrästä, on hän tyytyväinen että asiasta on nyt virallinen merkintä miehen rikosrekisterissä. Korvauksia määrättiin maksettavaksi noin 200 euroa pahoinpitelyä kohti. 

”Kun aina sanotaan, että naiset tekee näitä [ilmoituksia] rahan takia niin ei ole mielestäni kovin häävi tuntipalkka kolmen vuoden helvetistä. Täytyy miettiä mihin käytän rahat, johonkin mistä saa hyvää karmaa.”  

Maija kertoo, että kynnys rikosilmoituksen tekemiseen on noussut kokemuksen seurauksena huomattavasti. Koko prosessi oli niin raskas ja pitkä, ettei tunnu sen arvoiselta enää koskaan käydä sitä läpi, vaikka jotain tapahtuisi.  

”Poliisi on sellainen taho, että sä et voi mitenkään erota siitä tai olla olematta sen kanssa tekemisissä. Se on harvoja tällaisia tahoja jonka kanssa on pakko elää, jonkun verottajan lisäksi. Ja mä en tiedä onko verottajalla tällaista naisvihaa.” 

Muutos on hidasta 

Keskustelin Rantaeskolan kanssa siitä, miten poliisin instituutiossa koetaan nykytilanne. Hän on jo vuosikymmenten aikana saanut erilaisissa tehtävissään rikosprosessin eri puolilla sekä nykyisessä yliopettajan roolissa nähdä muuttuvan maailman vaikutukset poliisin toimintaan ja koulutukseen.  

”Poliisin työnkuva on muuttunut huomattavasti vuodesta 1999, eli sinä aikana kun olen opettanut poliiseja. Koko yhteiskunnassa on tapahtunut suuria muutoksia sen jälkeen, kun vuonna 1994 silloisesta raiskauksesta poistettiin avioliittoa koskeva rajaus ja raiskaus avioliitossa tuli rangaistavaksi.” 

Rantaeskola kertoo kokevansa urallaan itse puuttumisen sukupuolittuneeseen väkivaltaan eri toimijoiden taholta erityisen tärkeäksi kysymykseksi. Hän toimi lähes kymmenen vuotta asianajotehtävissä opettamistyön ohella, muun muassa seksuaalirikosten asianomistajien avustajana. Hän kertoo siirtyneensä nykyiseen yliopettajan rooliin, koska näki sen mahdollisuutena kehittää toimintaa heti rikostutkinnan alkulähteellä.  

Vaikka uskon Rantaeskolan vilpittömyyteen, jään pohtimaan onko sukupuolittunut väkivalta kuitenkaan riittävän vakavasti otettu kysymys läpi poliisi-instituution. Suomessa poliisit, syyttäjät tai tuomarit eivät lähtökohtaisesti erikoistu, joten jokaisen oletetaan osaavan käsitellä kaikenlaisia rikoksia. 

Keskustelimme myös seksuaalirikosuudistuksesta ja aiemmin mainitusta Suostumus2018 -kansalaisaloitteesta. Rantaeskola kertoo, että työ seksuaalirikosuudistuksen sisällyttämiseksi koulutukseen sekä täydennyskoulutuksen tarjoamiseksi virassa oleville poliiseille on jo käynnissä. Samoin tulossa on haavoittuvassa asemassa olevien kohtelua koskeva rikosprosessin tehostamishankkeen edellyttämä sääntely, joka tarkoittaa polisiin näkökulmasta laajaa koulutuskokonaisuutta. Rantaeskola uskoo koulutukseen ja hyvän esimiestoiminnan voimaan asenteiden muuttamiseksi poliisin sisällä.  

Saako Suomessa kritisoida poliisia? 

Feministinen aktivistiyhteisö Cult Cunth on järjestänyt aiemmin naisviha mielenosoituksen Helsingin poliisilaitoksen edessä Pasilassa. Vallarén kertoo, että odotti negatiivisempaa reaktiota ja yllättyi siitä, miten monet ovat kertoneet yhtyvänsä kokemukseen poliisin naisvihamielisyydestä.  

Kysyin Vallaréniltä millaiset odotukset hänellä on Suojele Älä Syyllistä -kansalaisaloitteen suhteen, sekä laajemmin yhteiskunnan ilmapiirin muutoksen mahdollisuudesta:  

”Opettajana näen muutoksen nuorissa, että esimerkiksi tunnetaitojen osaaminen on ihan eri tasolla. Meillä on koulussa, siis yläasteella, pojille semmoinen ”Respektiä seksi kirja” mitä monet pojat haluaa lukea koska kaikki seksiin liittyvä kiinnostaa ja sitten ne lukee siitä ja saakin tietoa suostumuksesta, kunnioituksesta ja vastaavista asioista. Niin olen kyllä toiveikas ja uskon että tässäkin on luonnollinen siirtymä kun yhä enemmän ihmiset ymmärtävät asian vakavuuden ja kasvatamme lapsia uuteen maailmaan, ja ehkä toivottavasti kapitalismi kaatuu.”  

Poliisiammattikorkeakoulun yliopettaja Satu Rantaeskola on kirjoittanut Karhun artikkelille vastineen, jonka löydät tämän linkin takaa.

https://drive.google.com/file/d/1c5BkFaKvvfmu37JaqYwkKZVhUWbPWSOF/view