OCD eli pakko-oireinen häiriö on jatkuvaa kamppailua päänsisäisen demonin kanssa. Lievitystä ahdistukseen haetaan erilaisilla pakkotoiminnoilla, jotka vaikeuttavat arkea.  Millaista on, kun omaa arkea ja käyttäytymistä ohjaa ahdistus, pelkotilat ja stressi?

Teksti: anonyymi

Kuvitus: Heikki Heikkilä

Viime vappuna olin matkalla kaverille vapun viettoon. Pakkasin tavarat ja lähdin juhlahumussa vauhdilla kotoa. Noin kahdeksan metropysäkkiä myöhemmin rintaani tuli pistävä, ahdistava tunne ja otsalle alkoi valua kylmä hiki. Sydämeni lyö yhä tiheämmin ja hengittäminen käy raskaammaksi. Aivoni valtasi pakonomainen jyskyttävä tunne siitä, että jokin oli vialla.

Hyppään paniikissa ulos metrosta ja käännyn takaisin kotiin seuraavalla metrolla. Pään valtaa samanaikaisesti sekava paniikki sekä ajatus siitä, olenko tulossa oikeasti hulluksi.  Kiirehdin metroasemalta kotiin, koska olen jo tässä vaiheessa varma, että lieden päälle unohtamani astiat ovat jo syttyneet palamaan. Koko viisikerroksinen kerrostalo on ilmiliekeissä, palosireenit huutaa, ja ihmisiä evakuoidaan – sanoo mielikuvani.

Kotikadulle päästyäni huokaan helpotuksesta – ulkona ei näy savua tai liekkejä. Eihän siellä mikään hella ollut päällä, saatikka hellan päällä ollut mitään astioita. Olen toki helpottunut, mutta samalla päässäni pyörii ajatuksia siitä, miksi mun täytyy olla tällainen. 

Ennen lähtöäni otin valokuvat kiinni olevista hellan nappuloista. Koko metromatkan tuijottelin ottamaani kuvaa hellan nappuloista ja zoomailin. Entä jos olen tullut hulluksi ja näen tämän kuvan väärin? Mitä jos kuvan ottamisen jälkeen lähtiessäni olenkin vahingossa napsauttanut hellan päälle? Aivoni käyvät ahdistunutta dialogia.

En kehdannut tunnustaa kavereilleni mikä oli myöhästymiseni todellinen syy. Valehtelin käyneeni kaupassa tai jotain sellaista. Kuulostan varmaan kavereiden mielestä hullulta, en kuitenkaan jaksaisi kuunnella kommentointia ja ihmettelyä. Muutaman lasillisen jälkeen  vihdoin unohdin hellan ja ”mitä jos kodilleni sattuu jotain” -ajatukset. Ei ole ideaalia, että pakonomaiset ajatukset unohtuvat vasta alkoholin vaikutuksen alaisena.

Tämä vappuinen harhaluulo ei ollut suinkaan ensimmäinen. Olen lähtenyt milloin mistäkin illanvietosta ja välillä jopa töistä lounastauon aikana tarkistamaan, onko hella tai tiskikoneen hana varmasti kiinni. Olen myös soittanut paniikissa puolisolleni kesken työpäivän, voisiko hän tulla hakemaan minulta töistä avaimet ja käydä katsomassa onko hella päällä, koska en ole voinut keskittyä mihinkään muuhun. Ja yllätys, eihän se koskaan ole ollut päällä.

Jos minulta kysyttäisiin milloin muistan viimeksi olleeni vapaa ahdistuksesta, vastaus lienee esikoulussa. Varsinainen pakko-oireilu, johon muun muassa kuvailemani hellan päälle unohtuminen liittyy, taisi alkaa 18-vuotiaana, kun muutin omilleni. Ennen sitäkin minulla on ollut pakottava tarve kontrolloida kaikkea ja pelätä asioita, mutta vasta täysi-ikäisenä oireilu on alkanut tosiasiallisesti vaikeuttaa arkeani. Pakko-oireitani seuraa jatkuva tarkistelu ja keskeytymätön, hallitseva pelko siitä, että jotain pahaa sattuu. Muutama vuosi sitten minulla diagnosoitiin OCD (obsessive-compulsive disorder), eli pakko-oireinen häiriö. OCD on psykiatrinen häiriö, joka luokitellaan muihin ahdistuneisuushäiriöihin. Ajoittaisia pelkoja siitä että kahvinkeitin tai hella on unohtunut kotona päälle esiintyy lievinä kaikilla ihmisillä, mutta OCD:ssa nämä ajatukset ja niistä seuraava ahdistus ja pelko hallitsevat arkea.

Terveyskirjasto.fi -sivun mukaan yleisimpiä pakkoajatuksia ovat bakteerien pelko, pelko mahdollisista vahingossa tehdyistä teoista (kuten minun tapauksessani), pelot ja luulot sairastumisesta sekä symmetrian tarve. Pakko-oireita seuraa usein pakkotoiminnot, jotka ovat pakonomaista käytöstä ahdistuksen helpottamiseksi. Pakkotoiminnot riippuvat pitkälti pakko-oireiden kohteesta, mutta itselläni se on ollut aina nimenomaan pakonomaista ja toistuvaa asioiden tarkistamista. Jos en tarkista asiaa, kehoni valtaa lamauttava ahdistus, enkä kykene keskittymään tai toimimaan, ennen kuin olen suorittanut tarkistuksen. Ahdistus helpottuu tarkistamisen myötä yleensä vain hetkeksi. Siksi tarkistaminen harvoin jää yhteen kertaan, ja alan toistaa sitä uudestaan ja uudestaan, ottaa kuvatodisteita, ja kotoa poistumisen jälkeen tuijottaa videoita. Ennen kotoa poistumista saatan hyvinkin tehdä jopa viisi tarkistuskierrosta, että hella ja vesihanat ovat varmasti suljettuina.

Omien pakko-oireideni kohteena on ollut vuosien varrella mitä milloinkin. Ne ovat kuitenkin aina olleet niin sanotusti samaa kategoriaa, eli liittyneet siihen, että jotain pahaa tapahtuu, koska olen ollut itse huolimaton enkä ole huolehtinut asioista. Aluksi se oli pitkään taloudellista: excelöin kaikki tulot ja menot hysteerisesti enkä nukkunut öitäni, mikäli tilillä oli vähemmän kun turvalliseksi määrittelemäni summa. Pakkoajatuksissani päädyin velkakierteeseen, kodittomaksi ja lopulta lyyhistyisin ikiajoiksi velkataakan alle, mikäli tililläni olisi alle nelinumeroinen summa ja jotain yllättävää, taloudellisesti merkittävää sattuisi. Myöhemmin pakko-oireiden kohde vaihtui, ja aloin pelätä vesivahinkoja, tulipaloja tai oven lukitsematta jättämistä. Kun pakko-oireet iskevät, näen mielessäni vain kuvia kokonaisesta kerrostalosta tulessa. Se on minun syytäni – aiheutan valtavat taloudelliset vahingot ja vahingoitan naapureitani tulipalossa. Elän lopun elämäni veloissa ja tuskassa siitä, mitä olen aiheuttanut.

Pakko-oireiden lisäksi kärsin vahvoista pelkotiloista. Pelkään aina lähtökohtaisesti pahinta ja olen usein levoton ja ahdistunut esimerkiksi puolison tai kavereiden villeistä baari-illoista, koska mielessäni on aina pahin skenaario, jossa kotimatkalla tullaan ryöstetyksi tai maataan hypotermiassa lumihangessa. Pakko-oireisiin liittyy se, että minulla on valtava tarve kontrolloida kaikkea. Ahdistun epätietoisuudesta ja haluan aina kaiken olevan kontrolloitavissani. Aivoni etsivät koko ajan aktiivisesti ympäristöstä uhkia ja olen valmistautunut reagoimaan niihin paremmin kuin muut. Se luo esimerkiksi ystäväpiirissä usein turvallisuuden tunnetta. Ei ole varmaan sattumaa, että Alias-pelissä ystäväni selitys sanalle ”äidillinen” oli ”[nimeni] on tällainen.” Vaikka ehkä ystäväpiirissä saattaa välittyä turvallinen tunnelma ja olo siitä, että olen huolehtiva muumimamma, se on valtavan kuormittavaa. Rentoutuminen on usein mahdotonta tai vähintäänkin hyvin hankalaa, jos mihinkään ei voi luottaa ja pelko pahan sattumisesta on jatkuvasti läsnä.

Olen aikuisiällä hiljalleen terapian myötä alkanut ymmärtää pakko-oireiluni taustoja. Ennen omilleen muuttamista en ollut elänyt oikeastaan päivääkään turvallisessa kodissa. Elin koko lapsuuteni ympäristössä, jossa pelko oli aina enemmän tai vähemmän läsnä. Kun postista tuli kirje, pelkäsin sen olevan taas uusi perintäkirje tai sosiaaliviranomaisen ilmoitus siitä, että minut viedään pois. Kun vanhemmat tulivat humalassa kotiin lauantai-iltana, pelkäsin väkivaltaa minua tai sisaruksiani kohtaan. Pelkäsin, että sähköt katkaistaan koska sähkölasku on maksamatta. Turvattomuuden keskellä päädyin perheessäni jo nuorena äidin rooliin nuoremmille sisaruksilleni, sillä vanhempani eivät olleet kykeneväisiä huolehtimaan heistä. Ympäristöni on siis pakottanut varautumaan aina pahimpaan mahdolliseen skenaarioon, ja usein pahimman mahdollisen skenaarion on toteuttanut vanhempani. Omaksuin roolin, jossa yritin suojella sisaruksiani kaltoinkohtelulta. Nyt yritän omaksua omassa elämässäni tällaista roolia ystäväpiirissäni ja parisuhteessani.

On siis ymmärrettävää, että omaan kotiin muuttaessani minulla on herännyt pakonomainen tarve rakentaa itselleni turvallista ympäristöä, jota pystyn itse kontrolloimaan. Se ei ole koskaan aiemmin ollut mahdollista. Pakko-oireet toimivat suojausmekanismina – jos on aina pelännyt jäävänsä asunnottomaksi, on luonnollista, että herää halu kontrolloida ja huolehtia omasta taloudesta, kun siihen on vihdoin mahdollisuus. Pääni sisällä on edelleen jatkuva lapsuudesta iskostettu pelko siitä, mitä ikävää seuraavaksi sattuu. Toivon, että olisi olemassa nappi, jota painamalla ajatuksesta pääsisi eroon. Mutta se vaan jumittaa pääni sisällä.

Joskus mietin, miten vieraalta tämä voi toisen korvaan kuulostaa. Mietin, miten paljon kevyempää ja helpompaa elämä voisi olla ilman, että täytyisi aina pelätä pahinta. Vaikka olen käynyt terapiassa ja kokeillut toisinaan lääkitystä ahdistukseen, siitä eroon pääseminen on toistaiseksi ollut haastavaa. Jossain vaiheessa prosessi kotoa lähtemiseen on ollut niin raskas, että olen vältellyt kotoa poistumista. Tulen usein myöhässä, koska täytyy tarkistaa kaikki hanat, hellat, pistorasiat ja ovet. Otan päivittäin valokuvia ja videoita puhelimeeni ja käytän pelottavan paljon minuutteja päivästäni niiden tuijotteluun. Pakko-oireita on usein vaikea selittää ja niistä puhuessani koen usein vähättelyä.

Pakko-oireideni kanssa minusta välittyy ulkopuoliselle täydellisesti kaikkea kontrolloiva lähipiirin äitihahmo. Totuus on kuitenkin toinen – pakko-oireiden kanssa eläminen on omille harteille hyvin kuormittavaa ja arkiset asiat vievät murehtimisen takia valtavasti energiaa. Sen kanssa oppii kuitenkin elämään, mutta sen selittäminen uusille ihmisille on uuvuttavaa. Usein vastaanotto on vähättelevä tai vähintään kyseenalaistava. Vuosien myötä olen kuitenkin oppinut hyväksymään itseni oireilun kanssa, ja haluaisin lisätä ihmisten ymmärrystä OCD:sta ja muista ahdistuneisuushäiriön muodoista.