Teksti: Anni Rossi
Olen tosi puhki. Siinä ei taida olla mitään uutta tällaiselle burnout-sukupolven milleniaalille, joka suorittaa itsensä tappiin, luovii historiallisten käänteiden aallokossa ja yrittää samalla parannella korona-ajan märkiviä haavoja. Yöllisten itsetutkiskelujen tuloksena olen ymmärtänyt, ettei uupumukseni kumpua ainoastaan liiasta tekemisestä ja liian vähästä levosta. Olen uupunut, koska olen jatkuvasti kohtuuttoman turhautunut. Kavereiden kesken käytän mieluummin v:llä alkavaa ilmaisua. Olisinpa edes sen feministisen raivon täyttämä, joka ajaa tekemään muutosta ja parhaimmillaan voimaantumaan. Sen sijaan olen syvälle ytimeen asti valuvan, yksinäisen suuttumuksen väsyttämä.
Olen koko ytimeltäni myös järjestötoimija. Viime aikoina järjestötoiminta on kuitenkin ollut kaulan ympärillä hiertävä köysi, joka ei kiristy tai löysty. Vapaaehtoistyön kentällä vallitsee korona-ajan kiihdyttämänä vakiintunut tapa toimia: asioiden tekemättä jättämisestä on tullut enemmän normi kuin poikkeus.
Pandemia-aika on muuttanut meitä perustavanlaatuisesti, mutta ennen kaikkea se on vahvistanut tiettyjä yhteiskunnallisia kehityskulkuja. Yksilökeskeisyys on voinut hyvin kulttuurissamme jo pitkään ennen maaliskuuta 2020. Myös viime vuosina tiivistyneessä hyvinvointipuheessa särähtää individualistinen kaiku. Keskustelu jaksamisesta, mielenterveydestä ja rajojen vetämisestä on nyt paikallaan enemmän kuin koskaan. Suorituskulttuurin kritiikki tuntuu kuitenkin oikeuttavan sen, että kaikki vastuut ja sitoumukset voi tiputtaa käsistään silloin kun se itselle sopii. En haasta itsensä kuuntelemista, vaan tapaa, jolla rajoja vedetään.
Toimintatavan vakiintuessa sellaiseksi, että rajoja vedetään rytinällä vasta, kun ollaan oman jaksamisen reunoilla, ei sivullisilta uhreilta voi välttyä. Kuvitellaan tilanne: henkilö on luvannut järjestää viikonloppuretken ruuan. Vaikka hänelle on tarjottu apua aiemmin, hän ilmoittaa vasta iltana ennen tapahtumaa, ettei pystykään hoitamaan kokkailuja. Yhtäkkiä muutama tekijä on yksin vastuiden edessä. Vastaavia tilanteita on tullut eteeni ratkaistavaksi kuluneen parin vuoden aikana useampi – kylmä hiki nousee pintaan pelkästä ajatuksesta.
Äärimmillään yksilökeskeinen lähestymistapa jaksamiseen lisää kollektiivista uupumusta. Järjestötoiminta on minulle parhaimmillaan yhteisöllinen voimavara; pahimmillaan yksinäisyyttä syventävä tekijä. Paha olo ei jää vellomaan vain järjestöaktiivien keskuuteen, vaan vyöryy jäsenistön päälle. Mitä tapahtuu, kun järjestö ei kykene toteuttamaan lupaamaansa harrastustoimintaa nuorille tai edunvalvontaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille? Holtittomasti rajoja vetämällä saattaa lisäksi tehdä itselleen karhunpalveluksen. Hetkellisen helpotuksen lisäksi voi päätyä vieraantumaan yhteisöstään. Ei ehkä olekaan enää ketään, kenen kanssa jakaa järjestötoimintaan innostaneita asioita.
Sukupolvemme yksiä suurimpia kompastuskiviä lieneekin kyvyttömyys tunnistaa rajojamme ajoissa, ennen kuin vahinko on jo tapahtunut. Ja mitenpä meillä edes voisi olla siihen kykyjä, kun kestäviä välineitä rajojen rakentamiseen on ollut olemattomasti tarjolla. Perimme vanhemmiltamme osan mielenterveyden oireilustamme, sillä asioista ei ennen puhuttu ja kapitalistinen yhteiskunta painostaa meitä jatkuvaan tehokkuuteen. Epävarmat ajat taas heijastuvat hätänä elää enemmän.
Ei ihmekään, että sukupolvellani on tapana suostua joka pestiin ja kissanristiäiseen. Jossain kohtaa jaksaminen loppuu väkisinkin ja pudotamme kaiken vauhdista. Osaamme kieltäytyä asioista. Ajoitus vain on täysin väärä uupumuskierteen katkaisemiseksi. En ole itse yhtään sen parempi. Kärsin jatkuvasta kokemisen nälästä ja järjestötoimijuudessani on vähintäänkin ripaus suorittamista. Olisi ylimielistä väittää toisin. Yhtä lailla olen tehnyt katoamistemppuja, ollut pyytämättä apua ja venyttänyt aikataulujen rajoja, kuten tätäkin juttua kirjoittaessa. Syitä on aina monia, mutta en usko niiden arvottamisen rikkovan rakenteita tekemättä jättämisen kulttuurin takana.
Tauko järjestötoiminnasta on ilmiselvä keino oman uupumuksen vähentämiseksi. Vaikka tekemättä jättämisen kulttuurin keskellä selviytyminen kyynistää, syrjään astuminen tuntuu liian katkeralta. Järjestötoimijuus on nimittäin tapa olla: keino kokea osallisuutta, löytää merkityksiä ja käsitellä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Aktivismi vahvistaa uskoa siihen, että muutos on mahdollinen ja auttaa vähemmistöstressin käsittelyssä. Toimijuus kietoutuu identiteetin eri tasoille eikä ole pelkkää välineellistä tekemistä. Irti päästäminen ei siksi ole kovin helppoa.
Vaikka yksilökeskeinen kulttuuri on tukahduttavan yksinäistä, tarjoaa järjestötoimijuus onneksi edelleen myös niitä yhteisöllisiä hetkiä, jotka muistuttavat toiminnan merkityksellisyydestä. Ehkäpä siksi kyynistymisestäni huolimatta jaksan yhä uskoa, että järjestötoiminta tuo ihmisiä lähemmäs toisiaan – ei pelkästään vapaamatkustajia tunnollisten reppuselkiin.
Haaveilen yhteisöllisemmästä hyvinvointipuheesta ja itsepärjäämisen kulttuurin kuolemasta. Jos oppisimme puhumaan rajoistamme edes hieman ennen välitöntä seisahdusta, järjestötoiminta näyttäisi erilaiselta. Osaisimmepa ilmaista aiemmin, että haalimamme pallot eivät pysy käsissä. Sen sijaan, että tiputtaisimme ne holtittomasti jonkun niskaan, voisimmekin jakaa niitä muiden vapaisiin käsiin. Uupumuksen rajoilla kokonaisuudet ovat ylitsepääsemättömiä, mutta paloihin pilkottuna niiden hoitaminen on vielä mahdollista.
Olemme itseksemme opetelleet asettamaan omia rajojamme, joten voimme oppia asettamaan niitä myös yhdessä. Kun opettelemme yhdessä luomaan kestävämpiä tapoja toimia, voimme ennaltaehkäistä uupumusta. Tämä vaatii sen, että kohtaamme toisemme; käännämme sisimmästämme katseemme taas ympärillemme. Manuel Castells toteaa jotakuinkin näin: “yhteisö on saavutettava tavoite, mutta yhdessäolo on sen lähtökohta.” Takerrun epätoivoisesti muutoksen mahdollisuuteen, sillä en ole varma mitä jää, jos edes toivoa ei enää ole.
