Teksti: Vilma Tyrylahti
Kuvitus: Nelli Honkela
Pomo pyytää perjantai-illaksi töihin ja suostun, vaikka en millään jaksaisi. Miksiköhän otin näin paljon kursseja heti syksyn alkuun? Lupauduin siihen taideprojektiinkin mukaan. Väsyttää, mutta kaverit pyytävät mukaan illanviettoon. En kehtaa kieltäytyä, vaikka haluaisin jäädä vain kotiin katsomaan Netflixiä.
Monille, niin kuin allekirjoittaneelle, lienee ongelmana asioista kieltäytyminen. Vaikka ei jaksaisi tai haluaisi, sen ilmaiseminen tuntuu vaikealta. Samanaikaisesti pitäisi opiskella, käydä töissä, harrastaa, toimia järjestössä ja pöhistä muuten vain. Jos sanot ei, se on yksi merkintä pois CV:stä.
Myös kolumnisti ja puhetaiteilija Jenni Janakka tunnistaa itsessään kieltäytymisen vaikeuden: “Olen jokapaikanhöylä, joka on tottunut tekemään ja puuhamaan. Tykkään ottaa asioita hoitaakseni, mutta toisinaan saatan unohtaa omat rajat.”
Kieltäytymisessä on nimenomaan kyse omista rajoista kiinni pitämisessä, mikä liittyy laajemmin assertiivisuuteen. Assertiivisuus on yksi aggression terveellisistä muodoista. Mielenterveystalon mukaan aggressiota tarvitaan muun muassa itsetunnon ylläpitämiseen, puolustautumiseen sekä kieltäytymiseen.
Aggressiolla on sanana kielteinen konnotaatio, minkä vuoksi puhun tässä artikkelissa assertiivisuudesta. Mannerheimin Lastensuojeluliitto määrittelee assertiivisuuden kyvyksi pitää omia puoliaan sekä ilmaista omia tarpeitaan ja mielipiteitään.
Jenni Janakka on Röyhkeuskoulun luoja. Röyhkeyskoulu -kirjassa Janakka opettaa, kuinka oppia tunnistamaan omaa osaamistaan ja tuomaan sitä esiin. Lisäksi Janakka on kiertänyt niin opiskelijoiden kuin ammattiliittojen tapahtumissa pitäen Röyhkeuskoulutusta paikan päällä. Janakalta julkaistiin syyskuun lopulla uusi kirja, “Empatiakoulu”, jossa keskitytään omien rajojen tunnistamiseen ja kunnioittamiseen.
Röyhkeyskouluun osallistuneiden kanssa keskustellessa on tullut ilmi, että suurin este assertiivisuudelle on itsensä vähättely. Janakan mukaan itsensä vähättely on erityisesti naisille yleinen pahe.
“Vähättelyn kulttuuri elää naisista koostuvissa yhteisöissä iästä ja koulutuksesta riippumatta. Tunnistan itsellänikin vähättelyä pienissä arkisissa asioissa. Vika ei ole tekemisen laadussa, vaan tavassa ymmärtää omaa tekijyyttään” Janakka toteaa.
Naisten taipumus itsensä vähättelyyn ei ole ihme, sillä elämme kulttuurissa, jossa sukupuolia kasvatetaan erilaisilla säännöillä. Taustalla vaikuttavat historiassa syntyneet rakenteet. Valtaosassa kulttuureja poikia kannustetaan toimintaan, kun taas tyttöjä passiivisuuteen.
“Millaisten viestien, kielen ja tarinoiden ympäröimänä me kasvetaan ohjaa sukupuolen perusteella tietyn tyyppiseen käyttäytymiseen. Pojille opetetaan, että kun kaadutaan polvet ruvella, niin noustaan uudestaan tekemään. Tyttöjä taas palkitaan siitä, kun osaa olla nätisti”
Aikuisten maailmassa, kuten opiskelu- ja työelämässä, naisten erilainen kasvatus ilmenee esimerkiksi niin sanottuna kiltin tytön syndroomana. Kiltti tyttö ei halua aiheuttaa muille huolta, eikä siksi pysty ilmaisemaan omia tarpeitaan tai mielipiteitään, saati omia kielteisiä tunteitaan. Omien rajojen jatkuva venyttäminen ei ole hyvinvoinnille kestävää. Nuorten naisten mielenterveysongelmat ovatkin lisääntyneet viime vuosina.
Koulutusjärjestelmästä on tullut vaativampi, mikä johtaa kilttien tyttöjen kohdalla pakonomaiseen suorittamiseen. Tyttöjen uupumus ja riittämättömyyden tunteet nousevat esiin esimerkiksi kouluterveyskyselyssä. Itsekin koin lukiossa painetta suoriutua täydellisesti ylioppilaskirjoituksista, jotta varmasti pääsisin haluamaani yliopistoon.
Kiltin tytön syndrooma näkyy myös työelämässä. Naisten assertiivista käytöstä pidetään vallitsevien sukupuolinormien vuoksi pahana, minkä vuoksi naisista voi tuntua vaikealta tuoda julki omaa osaamistaan.
Janakka esittelee yhdysvaltalaisen tutkimuksen, jossa kaksi täysin samanlaista CV:tä annettiin kauppatieteiden opiskelijoiden arvioitavaksi. Ainut ero CV:den välillä oli, että toisessa hakijalla oli miehen nimi ja toisessa naisen. Opiskelijat kuvailivat mieshakijaa jämäkäksi ja luotettavaksi. Naishakija taas nähtiin ärsyttävänä, ylimielisenä ja vaikeana.
“Jos nainen avaa suunsa ja kertoo asiansa, se on hankala. Jos mies, niin se on määrätietoinen”, Janakka kiteyttää.
Työelämässä naisilla on taipumusta uhrautuvaiseen käyttäytymiseen. Ajattelen, että taustalla saattaa piillä kulttuurimme äitimyytti. Ideaali äiti nähdään naisena, joka uhrautuu lastensa puolesta, jopa omien voimavarojen kustannuksella. Myös Janakka tunnistaa naisille tyypillisen uhrautuvaisuuden: “Kun työelämän puolella kysytään, voisiko joku ottaa tämän nakin hoitaakseen, ei yllätä, että naistyypillisellä tavalla kasvatetut suostuvat ensimmäisinä. He ymmärtävät, että jonkun nyt vain täytyy hoitaa tämä.”
Taipumukseen uhrautua tiukan paikan tullen saattaa vaikuttaa lisäksi se, että naisiin suhtaudutaan työmarkkinoilla edelleen syrjivästi. Kieltäytymiselle ei ole siis varaa, sillä samanlaista mahdollisuutta ei välttämättä saa toista kertaa.
Janakka nostaa esiin tutkimuksen pörssiyhtiöiden hallituksista. Kun yrityksillä menee huonosti, johtoportaaseen tulee valituksi enemmän naisia. Miehet eivät halua ottaa haastavaa tehtävää vastaan, sillä tietävät saavansa samankaltaisen mahdollisuuden joka tapauksessa pian uudestaan.
“Nainen valitaan tehtävään, kun on vitun vaikea tilanne. Vaikeina aikoina kaivataan empaattista johtajaa. Hyvinä aikoina voidaan palata maskuliinisen hegemonia-öyhötyksen äärelle.”
Janakka kertoo kiinnittäneensä ilmiöön huomiota Suomen poliittisella kentällä: Katri Kulmuni valittiin Keskustan johtoon silloin, kun kannatus oli pohjalukemissa. Keskustan johdon miehet kieltäytyivät pestistä.
Vaikeisiin aikoihin liittyy lasijyrkänteen käsite: Naista, joka pääsee korkeaan asemaan, rangaistaan myös virheistään kovemmin. Kulmuni erosi lopulta virastaan mediakohun seurauksena saatuaan ministeriörahoitteisia viestintäkoulutuksia. Jotkin tutkijat arvioivat silloin, että miespoliittikko ei vastaavassa tilanteessa olisi eronnut virastaaan yhtä herkästi.
“Nainen valitaan tehtävään, kun on vitun vaikea tilanne. Vaikeina aikoina kaivataan empaattista johtajaa. Hyvinä aikoina voidaan palata maskuliinisen hegemonia-öyhötyksen äärelle.”
Jenni Janakka
Vaikka yhteiskunnan sukupuolinormit pyrkivät rajoittamaan naisia, voi omaa assertiivisuutta kehittää. Janakka kannustaa hankkimaan “asennemuija” -kaverin, jonka kanssa keskustella omista rajojen ylityksistä. Lisäksi Janakka kannustaa kieltäytymään rohkeasti, jos on tapana suostua innokkaana vapaaehtoiseksi.
“Jos meinaa nostaa kättä ylös, niin istuukin sen käden päälle. Sitten kun yrittää repiä sitä sieltä pyllyn alta niin muistaa, miksi se on sinne pyllyn alle laitettu.”
Kieltäytyminen on siis paitsi palvelus itselle myös protesti vallitsevia sukupuolinormeja vastaan. Assertiivisuutta tarvitaan, sillä naiset, jotka elävät omilla ehdoillaan, muokkaavat yhteiskunnan ehtoja. Uranäkymät eivät kaadu siihen, jos kieltäytyy ylitöistä. Valmistuminen ei esty, jos yhdestä kurssista saa ykkösen. Eivätkä ystävät hylkää, vaikka illanvieton sijaan jäisi peiton alle bingettämään omaa lempisarjaa.
