Teksti: Jessica Pyöriä
Läheisen menettäminen, tavalla tai toisella, laukaisee vaikean suruprosessin. Suruun ei kuitenkaan saa mitään ohjekirjaa, vaikka sellaista saattaisikin välillä kaivata. Suru on yksilöllinen, pitkä ja kamala prosessi. Itsekin sen läpikäyneenä olen huomannut tietynlaisia asenteita ja odotuksia, joita surevaan ihmiseen kohdistuu tai joita sureva kokee kohtaavansa.
Surevaan kohdistuu ristiriitaisia odotuksia. Sureva ei saa olla liian surullinen, sillä se on kiusallista: itkevää ihmistä on vaikea lähestyä ja lohduttaa. En välttämättä tiedä miten lähestyä surevaa tai puhua hänelle. Toisaalta sureva ei saisi olla liian iloinen – miten hän muka voisi surra, jos hän nauraa, hymyilee tai vaikuttaa muuten hyväntuuliselta?
“Ethän sä nyt kovin surullinen voi olla, oon nähnyt että naurat tällä leirillä”
Näin rippileiripappini sanoi minulle neljä kuukautta veljeni kuoleman jälkeen, kun istuimme leirikeskuksen mökissä kahdenkeskisessä keskustelussa. Olimme halunneet vanhempieni kanssa ilmoittaa perheemme tilanteesta etukäteen, jotta voisin välttyä mahdollisimman hyvin enemmältä pahalta ololta ja kiusallisilta tilanteilta. Vaikka tämä kyseinen pappi ei varmasti mitään pahaa sanoillaan tarkoittanut, sai tällainen suhtautuminen sai minussa aikaan lähinnä syyllisen olon. Enkö muka sure tarpeeksi? Toisaalta kommentti herätti minussa toisen suruprosessiin liittyvän tunteen – vihan. Mitä muut voisivat tietää siitä mitä minä käyn läpi ja miltä se minusta tuntuu?
Lapsen tai nuoren suru voikin olla erilaista kuin aikuisen. Kuten Marianne Riialin Helsingin sanomissa julkaistussa lapsen surua käsittelevässä jutussa “Pahin tapahtui meille” nousee esiin: lapset ilmaisevat suruaan eri tavalla, ja tätä surua voi olla vaikeampi tunnistaa. Olin 15-vuotias, kun veljeni kuoli. Urheiluharrastuksessani harjoittelin joukkueeni kanssa kohti EM-kilpailuja, koulussa edettiin kohti peruskoulun loppua ja kavereiden kesken pohdittiin, minne riparille tai protulle kukin on menossa. Kätkin ja käsittelin suruani arjen avulla, karaten niiden asioiden pariin, jotka olivat vielä entisellään. En yhtään ihmettele, jos suruani oli vaikea havaita, jos siitä ei tiennyt. Nuorten voi olla vaikea näyttää tai sanoittaa elämässä tapahtunutta, hirveää ja kokonaisvaltaista menetystä. Myös heidät tulisi kuitenkin huomata ja kohdata hellästi.
Helsingin Sanomien artikkelissa haastateltavina ovat kaltaiseni sisaruksensa menettäneet. Voin samaistua siihen, miten he nostavat esiin pyrkimyksen tuottaa mahdollisimman vähän vaivaa muille. Lapsensa menettänyt vanhempi voi, ymmärrettävästi, menettää normaalin toimintakykynsä ja tällöin lapsi jää erikoiseen asemaan. Oma suru on myös valtavaa, mutta vanhemman kuormituksen vähentämiseksi tulisi olla mahdollisimman helppo ja omatoiminen
Tällöin omista ongelmista tai surusta voi olla vaikea puhua: voin ainakin itse myöntää, että kovetin itseni ja pyrin pärjäämään yksin. Tällaisen voi tunnistaa myös HS:n artikkelin haastatelluista. Surulleni ei vaikuttanut olevan tilaa, kun kotona oli jo kaksi surevaa vanhempaa. Pyrinkin olemaan hauskuuttaja, jotta ei olisi niin ikävä olla, vaan arkeen tulisi taas naurua ja iloa.
Samalla koin, ettei surusta ole sopivaa puhua myöskään muille, sillä se vaikutti tuottavan usein kiusaantumista ja vaikeita tunteita. Vaikka on ymmärrettävää, että muut eivät halunneet puhua kuolemasta, syntyi tämän kaiken seurauksena vaikea suhtautuminen omaan suruun ja sen käsittelyyn. Välillä myös tuntui siltä, että omasta surusta puhuminen oli säälin hakemista, eikä siitä siksikään ole sopivaa puhua muille.
HS:n artikkelissa haastateltu traumapsykoterapeutti Soili Poijulan mukaan lapsen suru on usein myös auttajille kaikkein pelottavinta ja tuskallisinta. Vaikka näin on, olisi tärkeää huomioida lapsi yksilönä ja myös yksin: en itse ainakaan halunnut enää osallistua kriisiavun tapaamisiin, koska surevien vanhempieni seura ei tuntunut omalta paikalta jakaa vaikeita ajatuksia. Minulla ei ole antaa täydellisiä ratkaisuja lasten ja nuorten kokeman surun huomioimiseen ja käsittelyyn, mutta toivon sitä, että esimerkiksi sisaruksille voitaisiin tarjota vanhemmista erillistä keskusteluapua ja lapsi huomioitaisiin kokonaisvaltaisemmin: nuorena koettu suru ja trauma eivät jää hetkellisiksi, vaan seuraavat koko elämän. Olisikin tärkeää, että suruun saa tukea ja ylipäätään tilaa omille tunteille. Jos saisin esittää teille toiveen menisi se näin: puhukaa, kuunnelkaa ja tukekaa, jotta kenenkään ei tarvitsisi jäädä surunsa kanssa yksin.
