Teksti: Noora Honkola
Kuvitus: Siiri Mäkinen
Ensimmäinen sato korjattiin silmänräpäyksessä.
Ei viljaa katsos, vaan ihmisiä.
Lajimme oli niille vieras ja kiehtova.
Siispä ne halusivat tutkia, sörkkiä,
etsiä hyödynnettävää.
Lopulta orjuuttaa.
Olimme armottoman valmistautumattomia.
Kun uuden kolonialismin aika koitti,
jäljelle jäi vain kaaos ja kaipuu,
kun siskomme ja veljemme vietiin.
Systemaattisesti,
aina ne palasivat.
Aurinkokunnan syvyyksissä lepää pelastus.
Niin me uskoimme.
Sitä minut lähetettiin etsimään.
Jumalallista ainetta,
eetteriä.
Avaruudessa ei pitänyt olla ääniä,
vain pilven kaltaista tähtisumua,
kosmisen romanssin lailla,
tanssin pyörteessä olevia planeettoja.
Ensin kuuluivat sireenit,
sitten raskaan metallin dissonanssi.
Pieni sukkulani oli helppo särkeä,
erottavathan valovuodet teknologiamme.
Karmivan kakofonian saattelemana,
hukun galakseihin.
Ajan ja materian ulkopuolella,
olen nyt astronautti tuuliajolla.
Ilman alusta,
kehoni lipuu aavassa yössä.
Vaikka yritän huitoa ja polkea,
avaruus ei alistu pienelle olennolle.
Katson ympärille ja antaudun kosmokselle.
Universumin pulssiin yhtyessäni hymyilen,
sillä ärettömyydenkin keskellä onnistuin vielä löytämään sinut.
Syntyäkseen, tähden on luhistuttava kasaan.
Joten sorrun.
Murrun.
Tämä ei ole minun tuhoni.
Toivon, että tiedät sen katsoessasi ylös taivaalle,
nähdessäsi pienen tähden välkynnän.
