Teksti: Elisa Kauppinen & Lyydia Laukkanen
Kuvitus: Vilma Tyrylahti
Eduskuntavaalien tulos oli pettymys, mutta mikä oikeastaan olisi ollut hyvä vaalitulos? Kaikki vaihtoehdot olivat paskoja. Mielenkiintoisin käänne tuli kuitenkin vaalien jälkeen, kun Suomen eittämättä girlbossein poliitikko Sanna Marin ilmoitti, ettei hae jatkoa SDP:n puheenjohtajan pestiinsä.
Someraivo oli jälleen taattu, kuten aina, kun Marin tekee jotain. Tällä kertaa ihmiset, jotka viimeiset kolme vuotta parkuivat Marinin eron perään, hermostuivat siitä, että Marin ei jatka puheenjohtajan pestissään. Toki on turha olettaa loogista johdonmukaisuutta ihmisiltä, joiden mielestä valtionpäänainen ei saisi tanssia tai syödä ilmaisia aamupaloja. Vaikkakin, jos kyseessä olisi valtionpäämies, nämä asiat eivät ylittäisi uutiskynnystä, eivätkä varsinkaan saisi kulahtaneita konservatiiveja vaatimaan hänen eroaan.
Sanna Marinin jättäytyminen puolueen puheenjohtajan pestistä ei ole kovinkaan poikkeuksellinen – monet naiset ovat hiljattain jättäneet politiikan: Jacinda Ardern, Emma Kari, Nicola Sturgeon. Tästä on herännyt keskustelua siitä, onko näiden päätösten takana ollut osittain tai kokonaan vihamielinen toimintaympäristö. Onko politiikka tai ylipäätään eläminen naisille liian hankalaa, raadollista, julmaa?
Marinin ilmoituksesta lähti välittömästi spekulaatioita pyörimään: mihin huippuvirkaan, todennäköisesti Suomen ulkopuolelle, hän lähtee? Naton pääsihteeriksi vai “EU:n hillotolppavirkaan”, kuten Twitterissä mainittiin? Tätäkin moitittiin: äänet kyllä kelpasivat eduskuntavaaleissa, mutta kun ne eivät riittäneet pääministerin pestiin, Marin “luovutti”. Julkisessa keskustelussa näkyi vahvasti mielipide siitä, että Marinin tulisi pysyä Suomessa SDP:n puheenjohtajana.
Miksi nainen ei saisi olla kunnianhimoinen? Miksi joku tuomitsee sen, että Marin on pettynyt vaalitulokseen ja haistattaa paskat jollekin paskaduunille puolueen puheenjohtajana, kun on saanut ensin tehdä korkeammassa virassa huippuduunia? Miksi pitäisi tyytyä pienempään rooliin, riviministeriksi tai puolueen puheenjohtajaksi? Kyllä ihmisen täytyy saada tavoitella parempaa uraa, unelmiaan – vaikka he olisivatkin naisia. Naisten ei tarvitse tyytyä, olla sovinnaisia ja uhrata omaa kunnianhimoaan. Toivottavasti Marin saa jonkun hillotolppaviran jostain vitun Natosta. Mother I say.
On aivan kohtuutonta olettaa, että kenenkään tarvitsisi menettää oma mielenterveys, oma elämä, yhden työn takia. On relevanttia kysyä, miten politiikan ilmapiiristä saisi sellaisen, että kukaan ei joutuisi jättämään politiikkaa naisvihan vuoksi. Mutta samalla on myös täysin OK irtaantua asiasta, joka ei enää palvele tarkoitustaan. Jos jostain asiasta tulee tervanjuontia, on täysin sallittua päästää siitä irti – vaikka olisit pääministeri ja tullut vaaleilla valituksi. On sallittua tehdä päätöksiä, jotka tukevat omia tavoitteita.
Politiikka ei voi rakentua yhden ihmisen harteille, vaikka puolueen vaalikampanja niin tekisikin. SDP:llä oli vaalikampanja, joka perustui vahvasti yhteen henkilöön: Mariniin. Mikä on täysin ymmärrettävää, onhan Marin kotimaassa ja ulkomailla politiikan supertähti. Hän saa halutessaan silti vaikka lopettaa politiikassa, jättäytyä puheenjohtajan roolista tai lähteä parempiin töihin ulkomaille. Vaikka Marin haki eduskuntaan SDP:n puheenjohtajana, ei se ole lupaus siitä, että hän pysyisi siinä roolissa jatkossakin. Suostumuksen saa perua.
