Kuka luulet olevasi, Clarissa Jäärni?

Kuka luulet olevasi Clarissa Jäärni?

Tänä päivänä mä ajattelen olevani melko kiireinen koiran yksinhuoltaja, joka koittaa pitää monia lankoja käsissä. Mä oon tällainen median ja viihteen monitoiminainen, jos pitäisi jotenkin in a nutshell sanoa.

Kertoisitko hieman työtaustastasi?

Usein mun työhön on liittynyt se, että olen jollain tavalla palvellut yleisöä. Oon työskennellyt toimittajana ja teen nykyäänkin viestinnän töitä aina välillä, ja oon myös ollut pitkään muotialalla töissä. Mutta ensisijaisesti mun työ on nyt ollut naurattaa ihmisiä teatterissa. 

Mikä ajoi sinut hakeutumaan näyttelijäksi?

Oon ollut jo nuorena esiintyjä. Mä oon perheestä, jonka äiti oli nuorena laulaja. Mut vietiin musiikkileikkikouluun – siellä oli triangelia ja sitten rytmimunaa – ja heti ala-asteella mä aloitin klassisen musiikin opinnot. Nuorena päädyin sitten tanssijaksi, ja sitten mä tein dragshowta. Lopetin sen joskus 28-vuotiaana ja olin melkein 10 vuotta pois estradilta. Mutta sitten Priscilla-rooli aukesi, ja mun vanhat ystävät laitto viestiä, että “Clarissa, nyt sun on kyllä pakko hakea tuota roolia”.

Olet itse transnainen, joka esittää transnaisen roolia Priscilla, aavikon kuningatar -musikaalissa. Mitä mieltä olet transihmisten, varsinkin transnaisten representaatiosta mediassa?

Representaation määrä meistä on hirveän pieni. Tutkimuksen mukaan se on alle prosentin luokkaa kaikesta näkyvyydestä. Sen takia ajattelen, että se, millä tavalla se roolitus tehdään, on äärimmäisen tärkeää. Yksikin roolitus merkitsee paljon, koska se luo kokonaiskuvaa siitä valtavasta kirjosta. Transihmisten representaatio on ollut pitkään yksipuolista, ja sen takia on tärkeää, että siitä keskustellaan ja sitä avataan. 

Sen takia olin iloinen, että olin ensimmäinen transtaustainen nainen, joka sai tehdä näin ison ja näyttävän roolin näin ison budjetin tuotannossa. Vaikka mä rakastankin Priscilla-musikaalin kantaelokuvaa, ja olen katsonut sen läpi monta kertaa, siinä roolissa ei nuorena ollut mitään, mistä mä olisin voinut löytää itseni. Se tuntui täysin vieraalta, koska siihen rooliin oli päästetty mies. 

Toivon sydämeni pohjasta, että me voidaan elää pian sellaisessa maailmassa, missä mies voisi näytellä transnaista, mut sen aika ei ole nyt. Nyt on se hetki, että täytyisi tehdä vision laajennus siitä aiemmasta kuvastosta.

Onko Priscilla-musikaali ja sen tuoma suosio jotenkin muuttanut asennettasi uraasi?

En usko. Totta kai se on tuonut paljon uutta ja ennen kaikkea paljon näkyvyyttä. Mutta oon aina suhtautunut suurella intohimolla, oli työ mikä hyvänsä. Onkin tärkeää, että saat itse iloa siitä, mitä teet, koska se energia, mitä sä kanavoit siihen työhön, näkyy lopullisessa tuotteessa myös. Amerikkalainen kirjailija Marianne Williamsson kirjoitti, että työn pitäisi olla näkyväksi tullutta rakkautta. Ja mä oon aina pitänyt tämän lainauksen lähellä sydäntä.

“Toivon sydämeni pohjasta, että me voidaan elää pian sellaisessa maailmassa, missä mies voisi näytellä transnaista, mut sen aika ei ole nyt.”

Entä onko Priscilla-musikaali vaikuttanut muuten elämääsi?

Rooli musikaalissa on ollut henkilökohtaisesti kiitollinen työ. Olin iloinen siitä roolista, koska nyt on sellainen aika maailmassa, että on paljon aika vakavia asioita: ihmiset on huolissaan, niillä on raskas mieli. On sotaa, on ollut sairauksia ja on inflaatiota. Oon kokenut tämän kunnia-asiaksi, että oon saanut tuoda ihmisille pienen hengähdystauon siihen kaikkeen.

Mitä naiseus tarkoittaa sinulle?

Voin tietysti puhua vain omasta kokemuksestani, mutta mulle se merkitsee luonnollisuutta. Se merkitsee helppoutta, että voin teeskentelemättä olla oma itseni. Silloin mun syvä ydin on harmoniassa kaiken ulkopuolisen kanssa ilman, että mun täytyy käyttää energiaa itseni näyttelemiseen. 

Mitä äidillisyyden tunne tarkoittaa sinulle?

Haluan, että ihmisten on hyvä olla, ja että mä pystyn omalta osaltani myötävaikuttamaan siihen, että maailma olisi vähän parempi paikka. Ei pelkästään kollektiivisesti, vaan myös niille ihmisille, joiden kanssa mä olen tekemisissä. Mutta kyllä ihmisen täytyy ensin löytää sellainen suhde itseensä, että on valmis taistelemaan oman hyvinvoinnin puolesta ja olemaan uskollinen itselleen, josta se äidillisyyden tunne sitten tulee. 

Mikä on ollut suurin käännekohta elämässäsi itsetuntosi kannalta?

Olin silloin aloittanut hoidot ja muuttanut Saksaan töihin, koska olin tehnyt konkurssin Suomessa. Mulla oli joka helvetin elämän osa-alue rempallaan: mulla oli talous retuperällä, mulla oli kauhea parisuhde, mun kämpässä hajoili kaikki – siellä oli jotain öttiäisiä. Mulla oli todella kusipäinen saksalainen pomo, mun rahat ei riittänyt, mulla oli terveyden kanssa ongelmia. Ja sitten mulla tuli vielä ero aivan idiootista saksalaisesta miehestä. Silloin olin niin pohjalla kuin ihminen voi vain olla.

Olen aina ollut pragmaattinen ihminen, mutta silloin ajattelin, että mikä tahansa, mikä voi auttaa, niin olen valmis kokeilemaan. Olin kuunnellut sellaisia Abraham Hicksin self-help-nauhoja Youtubesta. Mun mielestä ne oli höpöhöpö newage-juttua, mutta aina, kun kuuntelin niitä, mulle tuli vähän parempi olo. Ajattelin, että kokeillaan niitä nauhalla ehdotettuja asioita. Rupesin meditoimaan joka aamu 15-20 minuuttia. Olin kyllä pitänyt aina päiväkirjaa, mutta nyt aloin kirjoittamaan sinne joka päivä 10 hyvää asiaa, mitä mulle on tapahtunut, ja mitä hyvää oon muissa ihmisissä huomannut. 

Pikkuhiljaa huomasin, että mun olo oikeasti rupesi helpottamaan, eikä pelkästään olo, vaan myös asiat. Mulla oli silloin journalistiikan opinnot kesken Suomessa, ja sain yhtäkkiä opiskelupaikan. Koulu järjesti mulle asunnon, ja se oli vielä lähellä mun perhettä. Meni 6-8 kuukautta, kunnes huomasin, että mä oon hirveän onnellinen ja mulla on kaikki hyvin. Siinä kulkee raja, että oli aika ennen sitä ja sitten aika sen jälkeen. En sano, etteikö elämässä olisi sen jälkeen ollut huonoja päiviä. Mutta silloinkin mulla on fiilis, että kun nukun pari yötä, niin se menee ohi.

Miten toivoisit yhteiskunnan muuttuvan?

Mun mielestä meillä on aika isoja viestinnällisiä ongelmia. Että on äärilaitoja, mistä vaan huudetaan päälle. Varsinkin viestinnän ihmisenä ajattelen, että tässä tilanteessa pitäisi olla jonkinlainen polku, silta tai tulkki. Ihmiset puhuu aina oman maailman kontekstistaan: millainen historia mulla on, mitä mä olen opiskellut, mistä mä olen kotoisin. 

Tuntuu, että viime aikoina ei edes yritetä löytää yhteistä kieltä, vaan volyyminäppäintä väännetään lujemmalle ja lujemmalle. Se ei johda mihinkään. Mun toive olisi, että ajattelisimme, että meillä on yksi yhteinen tavoite, jota tarkasteltaisiin eri näkökulmista.

Oletko missään vaiheessa harkinnut politiikkaan lähtöä?

Oon itse asiassa miettinyt tätä aika paljon. Sanon, että ehkä eläkkeellä mulla on siihen riittävästi kärsivällisyyttä. Että ei nyt, koska politiikka työnä on kuitenkin sellaista, että siinä ei kannata perseillä muuten. Ajattelen, että mä nyt vielä pidän sen vapauden itselläni. Perseilen, minkä perseilen, ja sitten kirjoitan kaiken johonkin paljastuskirjaan, jolloin ei ole enää mitään dirt to dig.

“Tuntuu, että viime aikoina ei edes yritetä löytää yhteistä kieltä, vaan volyyminäppäintä väännetään lujemmalle ja lujemmalle. Se ei johda mihinkään.”

Mikä on sinun supertyttömäinen tapasi?

Mulla on sairas määrä kenkiä, varsinkin korkokenkiä. Kun viimeksi muutin, mun äiti oli auttamassa, ja eteisestä kuului kauhea ähinä, kun se yritti survoa kenkiä kaappiin. Jossain vaiheessa siltä petti pokka ja se huusi: “Kuinka paljon kenkiä voi yksi ihminen tarvita!” Olin, että mä kuulen, mutta mä en ymmärrä. Mun mielestä pitää olla kaikkia malleja ja värejä.

Mitä seuraavaksi Clarissa Jäärni?
Olen muuttamassa koirani kanssa Mallorcalle heti, kun Priscilla-show pistetään pakettiin. Tulin Suomeen just ennen koronaa, ja tänä talvena mulla on ollut vahva fiilis, että nyt on aika taas lähteä pois Suomesta. 2024 syksyllä on tulossa mun uusi show, ja jos kaikki menee sen kanssa putkeen, ja se toteutuu, harjoittelu alkaa 2024 alkukesästä, ja syksyllä se olisi ensi-illassa. Joka vuosi mä en kyllä jaksa musikaalin pääosaa tehdä.