Teksti: Julius Numminen
Kuva: Vilma Tyrylahti
Helsinkiläisen päiväkodin pihalla reippaillaan loppukesän auringossa, kun esikouluikäisten sisarusten välille kehkeytyy riitaa pallopelissä. Pian poika toteaa diplomatian keinot hyödyttömiksi ja hyökkää armotta siskonsa hiuspehkon kimppuun.
Irrotan sisarukset toisistaan ja vaadin sijaisen auktoriteetilla veljeä pyytämään siskoltaan anteeksi. Sekunnit kuluvat, mutta pojan katse pysyy maassa, kädet puuskassa ja suu supussa. Lopulta odotteluun kyllästynyt sisko pyyhkii kyyneleet kasvoiltaan ja suuntaa uusiin leikkeihin.
Tilanteen kuusivuotias ei ollut ainoa, jolle anteeksipyytäminen tuotti viime kesänä vaikeuksia.
Vielä kevään eduskuntavaalien alla perussuomalaisten Riikka Purran mielestä oli hyvä, että hänen vanhoihin teksteihinsä tutustuttiin. Kun opista sitten kesällä otettiin vaari, kertoi valtiovarainministeri, ettei hänellä ollut aikomustakaan pahoitella tai irtisanoutua rasistisista kirjoituksistaan. Kunnes hän seuraavana päivänä pahoitteli niitä poliittisen paineen noustua sietämättömäksi.
Kohu oli tuskin ehtinyt laantua kun Purran puoluetoveri Wille Rydmanin rasistiset yksityisviestit näkivät päivänvalon. Elinkeinoministeri Rydman tyytyi irtisanoutumaan rasismista ”sellaisena kuin se on klassisesti ymmärretty”. Klassista anteeksipyyntöä ei koskaan kuultu, vaikka hallituskumppani RKP sellaista kertoikin odottavansa.
Niinpä perussuomalaisten ministereiden anteeksipyyntöjen vilpittömyydestä ja rasismista irtisanoutumisten uskottavuudesta keskusteltiin halki kesän. Anteeksipyytämisen ympärillä tanssiminen vei kuitenkin keskustelun sivuraiteille.
”Kun ihminen pyytää anteeksi, niin meidän suomalaiseen yhteiskuntaan on kuulunut se, että jo lapsesta lähtien opetetaan, että jossain kohtaa se toisen alaspainaminen on lopetettava ja kun pyydetään anteeksi niin sitten mennään eteenpäin”, sanaili perussuomalainen kansanedustaja ja puolueen varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkynen Ylen A-Studiossa 6. syyskuuta.
Todellisuudessa edes lapset harvemmin pääsevät pälkähästä pelkillä kauniilla sanoilla.
Eräänä aamuna neljä viisivuotiasta poikaa supattaa piirissä keskenään, sillä heidän päiväkotiinsa on palannut tuttu poika pidemmältä tauolta. Ystävykset sopivat aloittavansa pojan kiusaamisen. Muuan tarkkakorvainen sijainen kuitenkin kuulee poikien aikeet.
Pahoittelut todistettuaan ryhmän oikea opettaja lähettää tapahtuneesta viestin poikien vanhemmille, jotta asiasta keskusteltaisiin kodeissakin. Seuraavina päivinä erityisopettaja käy tilanteen läpi juurta jaksaen jokaisen osallisen kanssa. Vasta sitten mennään eteenpäin.
Anteeksipyynnöt ja hallituksen tiedonannon kauniit sanat eivät muuta sitä, että nykyisten perussuomalaisten poliittiset juuret juontavat puolueen entisen puheenjohtajan Jussi Halla-ahon järjestelmällisen rasistiseen Scripta-blogiin. Sinne puolueen nykyinen puheenjohtaja Purra on julkaissut yli sata muukalais- ja vähemmistövihamielistä viestiä.
Vanhat tekstit eivät siten ole vain vanhoja tekstejä – ne ovat puolueen aatteellinen kivijalka.
Tuon kivijalan päälle poliittista kotiaan ovat Scripta-puuhastelijoiden lisäksi rakentaneet muun muassa ”alaspainamisen lopettamista” toivova Tynkkynen, joka on kolmesti tuomittu toisen kansanryhmän “alaspainamisesta”, sekä ministeri Rydman, joka kieltäisi mieluummin huiveja käyttävät ihmiset kuin huivit. Joukossa tyhmyys tiivistyy.
”Emme ole valmiita myymään periaatteitamme – tai toisiamme – vaikka ympärillä vyörytetään”, kiteytti Purra itse elokuun puoluekokouksessa pitämässään puheessa.
Päiväkodissa ei auttaisi enää muu kuin viesti kotiväelle. Entisenä sijaisena kirjoittaisin perussuomalaisten ministereiden vanhemmille siitä, miten pienet lapset suhtautuvat toisiinsa lähes poikkeuksetta tasavertaisesti, kulttuurieroista piittaamatta.
Rasismin he saattavat omaksua ympäristöstään myöhemmin. Toivottavasti eivät teidän isoilta lapsiltanne, ministereiltä.
Kirjoittaja on ajoittain kaipaillut omia huolettomia päiväkotivuosiaan.
