Teksti: Enni Levanen
Kuva: Helmi Mäkelin
Z-sukupolven edustajat ovat tottuneet samoamaan sosiaalisen median ryteikössä, my daily routine -videoiden ja loputtomien Reelsien keskellä. Oman arjen realiteetit katoavat yhä kauemmaksi, samoin kuin ajatus perinteiseen romaaniin tarttumisesta. Miksi scrollaamisesta on niin vaikea päästää irti?
@your.daily.study.grind herää viideltä, aloittaa opiskelunsa ja kotiutuu iltaseitsemältä käytyään päivän päätteeksi parissa tapaamisessa. Sinäkin pystyt siihen, jos vain päätät! @lovesunsetyoga aloittaa aamunsa rentouttavalla auringonnousukävelyllä, minkä jälkeen hän meditoi ja kirjoittaa päiväkirjaan. Koska elämästä pitää tehdä sellaista kuin itse haluaa. @exploringtheworld lomailee Kreetalla ja kertoo, että elämä maistuu juuri nyt. @justmyregularlife kuvaa itseään syömässä bagelia, koska, miksi ei.
Z-sukupolvi on käyttänyt nuoruutensa Suosikin plääräämisen sijaan loputtomaan sosiaalisen median sisältöjen selaamiseen. Mediayhteiskunnan uudet valtiaat kuvaavat arkista elämäänsä kahvin keittämisestä meikkien puhdistamiseen. Instagramin Reelsit ja Tiktok täyttyvät videoista, joissa somettajat pyörähtelevät auringonlaskussa ja muistuttavat: you´ve got this ja remember to breathe. Ja vaikka salaa haluaisimme lopettaa, me selaamme selaamistamme. Elämme somen kanssa viha-rakkaussuhteessa, jossa hukutamme oikean elämän ongelmamme loputtomaan videoiden virtaan.
Yhden selityksen loputtomalle sosiaalisen median skrollaukselle antaa huomiotalous. Yltäkylläisellä aikakaudellamme mistään muusta ei ole enää pulaa kuin huomiosta, ja juuri katsojiensa huomiota tavoittelevat tuhannet ja taas tuhannet käyttäjät, jotka kertovat oman arkensa kulusta, päivässä syömistään aterioista ja iltarutiineistaan mainiten joskus siinä sivussa, että Ideal of Swedeniltä saa kaikista tuotteista kahdenkymmenen prosentin alennuksen. Itsensä markkinoinnilla herätetään huomiota, ja huomio muuntuu lopulta rahaksi ja vaikutusvallaksi.
Tietokirjailija Yuval Noah Harari käsittelee mediamaiseman muutosta kirjassaan Homo Deus – Huomisen lyhyt historia (2015). Hän esittelee pessimistisen mediakäsityksensä tueksi dataismin käsitteen, jonka mukaan “maailmankaikkeus koostuu datavirroista ja kunkin ihmisen tai olennon arvo määräytyy sen datankäsittelyyn antaman panoksen perusteella”.
Dataistien elämän merkitys muodostuu yksityisyyden kustannuksella datavirtaan sulautumisesta eli siitä, että oman elämänsä käänteet pääsee jakamaan loppumattomaan informaatiomereen. Ehkäpä siis haemme markkinavoimien määrittämään elämäämme tarkoitusta kuvittelemalla, että jakamallani inspiroivalla mietelauseella tai valmistujaiskuvillani on oikeasti jotain vaikutusta maailmankaikkeuteen. Niin kuin sanonta kuuluu, Pics or it didn’t happen.
Mutta mitä pahaa on siinä lyhyiden videoiden tulvassa, jonka luomme ja johon uppoudumme kenties päivittäin? Miksi emme saisi käyttää vapaa-aikaamme (ja satunnaisesti myös työaikaamme) katsomalla, kuka on valmistunut maisteriksi, kuka kehottaa rauhoittumaan arjen kiireessä tai millaisen meemin Finanssiveli on tänään postannut?
Asiantuntijat ovat vuosien varrella puhuneet niin keskittymiskyvyn heikkenemisestä, älylaitteiden säteilyn vaaroista kuin lisääntyvistä ulkonäköpaineista. Somettamisen kaupallistumisen myötä pessimistisimmät tulkitsijat voisivat väittää kulttuuriteollisuusteorian olleen oikeassa: sosiaalisen median sisällöistä on tullut liiketoimintaa, joka tuottaa samaa kaavaa toistavia sisältöjä tuottajan voittojen kasvattamiseksi. Toimikoon tästä todisteena ne viisi helpon arkiruoan valmistusvideota, jotka pompahtivat silmilleni heti avattuani Instagramin.
Nykyisen somekulttuurin kritiikki ei ole aiheetonta. Uhkakuva Tiktok-sukupolvesta, jolle iänikuisen 15 sekunnin videoiden selailun jälkeen ajatus Jane Austenin romaaniin tarttumisesta tuntuu ylitsepääsemättömältä, ei ole tuulesta temmattu. Jopa korkeakouluopiskelijat ovat valitelleet viime aikoina sitä, kuinka vaikeaa kokonaisten kurssikirjojen lukeminen on.
Moisen ensimmäisen maailman ongelman yläpuolelle olisi mukava asettua, mutta rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että Spreadable Median lukeminen – samoin kuin tämän artikkelin kirjoittaminen – on usein keskeytynyt hauskoilla 20 sekunnin kokkausvideoilla. Yöpöydälle hylätty Jane Austen odottelee surullisena lukijaansa.
Realiteetit on hyväksyttävä. Saatamme tuhahdella pilkallisesti clothing hauleille ja get ready with me –videoille, mutta juuri me olemme niiden suurimpia kuluttajia. Väitämme kivenkovaan itsellemme, että pystymme kyllä lopettamaan ja keskittymään johonkin muuhun, nyt on vain huono hetki. Ongelmana on se, että harmittomalta vaikuttavat 5am morning routine -videot saavat meidät rentoutumisen sijaan vajoamaan syvälle riittämättömyyteen. Harvan rutiinit soljuvat somessa levitettyjen kiiltokuvien tavoin, eikä niiden ole tarkoituskaan.
Silti loppumaton videoiden läpikäynti tuntuu aina paremmalta vaihtoehdolta kuin lukeminen, meditointi tai opiskeleminen – kaikki asioita, joita monissa Reels- ja Tiktok-videoissa itse asiassa suositellaan kokeilemaan. Näennäisen kiireen värittämässä arjessamme ei tunnu olevan tilaa muulle.
Haluamme pikaisia dopamiinisykäyksiä laastariksi ongelmille, joita emme juuri nyt jaksa käsitellä. Nykymaailman nuorten aikuisten kun ei ole tarkoitus jäädä liiaksi murehtimaan elämänsä epäkohtia. Kenties liika pessimismi on kuitenkin tarpeetonta – saatamme lopulta kaiken skrollauksen seasta löytää juuri sen inspiroivan booktok-tilin, joka saa meidät vihdoin innostumaan kirjallisuudesta, tai jostain muusta järkevästä. Do things that make you happy.
