Teksti: Milla Pirttilahti
Pressikuva: Hanna Wassin albumi / kuvaaja S.M. Amadae
Kuka luulet olevasi, Hanna Wass?
Luulen olevani helposti lähestyttävä ja monialainen ihminen. Kuvittelisin myös olevani yhteiskunnallisesti tiedostava ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä, palavasydäminen henkilö.
Groteskin lukijat tuntevat sinut yleisen valtio-opin dosenttina ja valtiotieteellisen tiedekunnan varadekaanina. Milloin tiesit, että haluat jatkaa polkuasi yliopistolla maisterin tutkintoa pidemmälle?
Heti tehtyäni graduni. Olin päässyt opiskelemaan suoraan lukiosta, minkä seurauksena sain graduni valmiiksi ollessani hieman yli parikymppinen. En halunnut vielä työelämään ja yritin täten saada työpaikan yliopistolta kaikin mahdollisin keinoin. Hain esimerkiksi töitä opintopäällikön sihteerin kesäsijaisena ja opiskelijakortin lukuvuositarran jakajana.
Pääsin lopulta graduohjaajani vetämään tutkimushankkeeseen, jossa olin mukana valmistumisen jälkeisen kesän ja jatkoin siitä kurssiavustajana. Pian kävi selväksi, etten voi jatkaa yliopistolla avustajana loputtomiin, ja niin väitöskirjan tekeminen tuli eteeni puolivahingossa.
Alun perin olin halunnut toimittajaksi, eikä minulla ollut palavaa halua tutkijaksi tai edes tiettyä tutkimusaihetta mielessä. Väitöskirjani teossa kesti lopulta seitsemän vuotta. Elin jatko-opiskelijana vielä tietynlaista pitkitettyä nuoruutta.
Minkä neuvon antaisit nykyisille opiskelijoille, jotka haaveilevat tutkijan urasta?
Kannattaa kurottaa eri suuntiin perustutkintovaiheessa, jotta saa itselleen tiedollista pääomaa, jota voi innovatiivisesti yhdistellä omaa tutkimusta varten. Kannattaa tosissaan perehtyä niihin materiaaleihin, joita tarjotaan luettavaksi perustutkinnon aikana. Nopeasti valmistuminen ei ole itseisarvo. Lisäksi kannattaa luoda keskusteluyhteyksiä moniin eri suuntiin ja kuunnella erilaisten ihmisten näkökulmia.
Mihin sellaiseen tilanteeseen olet päässyt urasi ansiosta, johon et olisi voinut etukäteen kuvitellakaan päätyväsi?
Luin nuorena Gloria-lehteä hyvin innokkaasti ja lehdessä esiteltiin vuonna 1996 Hillary Clintonille järjestetty naisten tapaaminen USA:n Suomen suurlähetystössä. Tapahtumasta oli tehty iso juttu lehteen ja muistan ajatelleeni, että kuva tilaisuudesta oli hyvin hieno ja lähetystön olohuone aivan ihana.
Vuoden 2016 syksyllä minut oli kutsuttu osallistumaan suurlähetystön keskustelutilaisuuteen, joka oli tarkoitus järjestää muualla, mutta se siirrettiinkin suurlähetystön olohuoneeseen, jonka käyttö on yleensä varattu vain poikkeuksellisia tapahtumia varten. Olin lähetystön olohuoneessa keskustelemassa suurlähettilään kanssa ja mietin, että ei vitsi, nyt istun hienosti pukeutuneena tässä sohvalla, onpa tämä siistiä. Tällaisissa tilanteissa pitää tehdä oma sisäinen pikkutyttönsä ylpeäksi aikuisesta versiostaan.
Miltä tavallinen työpäiväsi näyttää?
Työpäiväni ovat muuttuneet todella paljon tämän varadekaanin tehtävän kautta, mikä sopii minulle erittäin hyvin, sillä olen vahvasti toimintaorientoitunut ja nautin siitä, että ympärilläni tapahtuu paljon asioita. Työnkuvani on sinänsä poikkeuksellinen, että siinä yhdistyy opettaminen, tutkimustyö ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Työni ei ole paikkasidonnaista eikä kovin aikasidonnaistakaan. Nautin siitä, että voin kirjaimellisesti sännätä paikasta toiseen.
Minulla on huono tapa työskennellä myös iltaisin. Käyn joka ilta uimassa ja vesijuoksemassa, mutta jatkan yleensä töitä vielä sen jälkeen. Yhtäältä työssäni on paljon joustoa, mutta toisaalta työtä ja muuta olemista on vaikea erottaa toisistaan.
Opiskelijat valtasivat Helsingin yliopiston päärakennuksen 19. syyskuuta mielenosoituksena opiskelijoiden toimeentuloon kohdistuvia leikkauksia ja hallituksen rasistisena pidettyä maahanmuuttopolitiikkaa vastaan. Oletko itse koskaan osallistunut yliopiston valtaamiseen?
En ole, mutta yhteen mielenosoitukseen olen sentään osallistunut syksyllä 2015. Lakossa olen myös ollut kerran työehtoihin liittyvän taistelun yhteydessä.
Opiskelijoiden mielenilmaus on ollut monella tapaa tärkeä. Opiskelijoihin kohdistuu aika kohtuuttomia vaatimuksia ja koen sympatiaa heitä kohtaan. Yliopiston ja opiskelijoiden intressit eivät ole vastakkaisia, vaan opiskelijoiden hyvinvointi on keskeistä koko yhteisölle.
Otitko opiskellessasi muuten osaa opiskelija-aktivismiin?
Tässä mielessä olen myöhäisherännäinen ja opiskeluaikoinani lähinnä ihailin muiden toimintaa kauempaa. Silloin keskityin itse ainejärjestötoimintaan, mikä ei ollut kovin yhteiskunnallisesti tiedostavaa ja tuntuu nyt oudolta. Toki olin kiinnostunut siitä, mitä maailmassa tapahtui, mutta toimeen tarttuminen epäoikeudenmukaisuuksien edessä on herännyt minussa vasta hieman myöhemmin. Toivoisin voivani sanoa olleeni aikoinaan toiminnan eturintamassa, mutta se ei pitäisi paikkaansa.
Jos vertaat nykyhetkeä omiin opiskeluvuosiisi, niin koetko, että opiskelijoiden yhteiskunnalliset vaikuttamispyrkimykset ovat muuttuneet aiemmasta?
90-luvulla valtiotieteellinen tiedekunta ei ollut erityisen tasa-arvoinen paikka. Vaikka luimme opinnoissamme kriittistä feminististä kirjallisuutta, otimme oman toimintaympäristömme hyvin hierarkkiset toimintamallit annettuina. Tässä on mielestäni nyt tapahtunut dramaattinen ero. Paine tiedekunnassa tehtävään yhdenvertaisuustyöhön tulee ennen kaikkea opiskelijoilta, kuten sen kuuluukin tulla. Mielestäni on tärkeää, että opiskelijat sparraavat meitä muutostyössä.
Nykypäivän opiskelijoilla on myös ymmärrys siitä, miten asioiden edistäminen kannattaa tehdä. Nyrkin lyöminen pöytään ei ole aina paras tapa, vaan asioita pyritään edistämään myös deliberoivammalla otteella. En ole varma, oliko tämä taito yhtä hyvin hallussa vielä 30 vuotta sitten.
Minkä asian haluaisit nähdä muuttuvan yliopistoyhteisössä?
Olemme edelleen hyvin hierarkkinen ja meritokratiaan perustuva yhteisö. Tiedekunnassamme ulkopuolinen rahoitus muodostaa merkittävän osan budjetista, mutta meidän tulisi silti välttää ihmisen arvon määrittämistä yhteisössä sen mukaan, paljonko hän saa kilpailtua kansainvälistä rahoitusta tai paljonko hän kykenee tuottamaan rahakkaita julkaisuja. Meidän tulisi ylläpitää ajatusta siitä, että kaikkien työ on arvokasta. Kun teemme kollektiivina tiedettä, jokaisen kontribuutio on merkityksellinen.
Henkilökunnan toiminta välittyy myös opiskelijoille ja en haluaisi, että pelkkä huippusuorituksiin keskittyminen ja vertailu leviäisi opiskelijoiden piiriin. Tällöin työn ilo häviää ja rimakauhu kasvaa. Jos itseään vertaa loputtomasti muihin, jää jatkuvasti altavastaajaksi, sillä aina löytyy joku, jolla menee paljon paremmin. Meidän tulee haastaa ylimitoitettua kilpailullisuutta, jottei kilpailumentaliteetti tee meitä sokeiksi tieteen itseisarvolle ja sellaiselle osaamiselle, jota ei voida realisoida mitattaviksi hyödyiksi lyhyellä aikavälillä.
Sinut nähdään usein televisiossa ja sanomalehdissä kommentoimassa päivänpoliittisia tapahtumia. Kuinka monta kertaa viikossa sinua pyydetään esiintymään mediassa?
Prosessi lähtee nopeasti ruokkimaan itseään, jolloin sitä on tärkeä myös säädellä, sillä kasvot kuluvat mediassa nopeasti. Jos annat yhden haastattelun jonnekin, niin silloin toisetkin haluavat sinut puhumaan samasta teemasta, mikä tuntuu vähän hassulta. Yritän itse rajata sitä niin, etten olisi koko ajan kommentoimassa kaikkea, mikä liikkuu.
Minua on alettu myös pyytää keskustelemaan mediassa ihan muista asioista kuin omista tutkimusteemoistani, mikä vaatii paljon harkintaa. Siinä lähtee helposti mopo käsistä ja on vaikea tehdä linjaa siitä, mihin vetää rajan omien mediaesiintymisten suhteen. Pyrin välttämään käsityksen hämärtymistä siitä, miksi edes olen julkisuudessa.
Ei tarvitse kovin montaa kertaa kieltäytyä haastattelusta, kun yhtäkkiä puhelin ei enää soikaan. Kausivaihtelut ovat siis suuria. Jos pitäisi miettiä keskiarvoa, niin minua pyydetään esiintymään mediassa ehkä kerran viikossa.
Olet viime aikoina ollut mediassa paljon esillä henkilökohtaiseen tyyliisi ja yksityiselämääsi liittyen. Miltä tuntuu saada tällaista julkisuutta?
Se tuntuu hyvin oudolta, mutta toisaalta minusta on tärkeää, että asiantuntijoista piirtyy kuva kokonaisina ihmisinä. En tiedä olenko tehnyt virheen lähtiessäni julkisuuteen, sillä kun julkisuuden ovea raottaa, sitä on vaikea enää sulkea.
Minulla on läheisiä toimittajaystäviä, joiden kanssa sparrailen tätä problematiikkaa ja joita olen pyytänyt kertomaan minulle matalalla kynnyksellä, jos esiintymiseni eivät ole menneet nappiin. Mietin todella paljon myös sitä, miltä esiintymiseni näyttävät meidän opiskelijoidemme näkökulmasta varsinkin, jos kommenttini liittyvät yhdenvertaisuuteen tai sukupuolen moninaisuuteen, etten olisi ummehtuneen oloinen vaan voisin sanoa jotain, mikä resonoi myös laajemmin.
Enää ei ole perinteistä mediaa ja somea vaan kaikki on samaa julkista sfääriä, jossa yksityisen ja julkisen rajaa neuvotellaan koko ajan uusiksi. Monilla ihmisillä on hyvin tarkasti jaoteltu professionaalinen rooli ja some-rooli, mutta pyrin itse siihen, etteivät nämä roolit olisi kovin kaukana toisistaan vaan olisin yksi kokonainen ihminen varsinkin, kun aina ei oikein edes tiedä, mikä on yksityistä ja mikä julkista. Se on itselle helpompaa, ettei joudu miettimään minkä maskin laittaa milloinkin päälle, vaan voi olla sellainen kuin itse on tilanteesta riippumatta.
Mitä seuraavaksi, Hanna Wass?
Johdan Koneen säätiön rahoittamaa NATOpoll-tutkimushanketta, jossa kysymme samoilta ihmisiltä säännöllisesti heidän ulko- ja turvallisuuspoliittisia näkemyksiään. Suunnittelemme kovaa vauhtia hankkeen seuraavaa tiedonkeruuta ja seuraavaksi lähden tästä suoraan projektin kokoukseen.
