Teksti: Aarni Tiitinen
Kuka luulet olevasi, Jukka Lindström?
Ensisijaisesti mä koen olevani stand-up-koomikko ja toissijaisesti toimittaja, mutta nämä roolit vaihtelevat. Aloitin urani Ylen radiouutisissa ja uutistoimittajalta vaaditaan objektiivisuutta ja itsensä etäännyttämistä aiheista. Samalla tein harrastuksena ja sivuduunina stand-upia ja mielessäni nämä kaksi roolia riiteli keskenään.
Mä en voinut edistää omaa uraani stand-upin parissa, koska olisi tuntunut oudolta, että kertoisin kikkelivitsejä klubilla ja sitten lukisin radiossa uutisia vakavissani. Mulle syntyi identiteetti “tuntematon koomikko”; en koe olevani kovin tunnettu suomalaisten keskuudessa.
Sinusta tuli tunnettu poliittisen satiirin tekijä Noin viikon uutisten myötä. Nyt teet Ylelle Kovan viikon ilta -ohjelmaa. Miten päädyit politiikan ilmiöiden äärelle?
Lukion jälkeen mä kuvittelin pääseväni Teatterikorkeakouluun ja en tietenkään päässyt. Plan B oli, että menin Tampereen teknilliseen, koska sinne pääsi helposti papereilla. Ajatus oli, että meen Tampereella ylioppilasteatteriin vuodeksi saamaan harjoitusta ja sitten uudestaan teatterikouluun, mutta en päässyt edes sinne teatteriin. Plan C oli se, että löysin itseni Tampereen Hervannasta soluasunnosta ja olin teekkari.
Mä tajusin vuoden aikana, ettei musta insinööria tule. Tutustuin sattumalta pariin savolaiseen, joista toinen opiskeli valtio-oppia. Sitä kautta tutustuin muihin valtiotieteen opiskelijoihin. Tajusin, että tämähän on mielenkiintoista ja tällä voi ostaa itselleen aikaa, kun ei tarvii vielä päättää, mitä minusta tulee isona.
Olet kotoisin Lappeenrannasta ja heität kotikaupungistasi usein vitsiä ohjelmissasi. Onko taustasi vaikuttanut sinuun koomikkona?
En ole syntyperäinen lappeenrantalainen vaan muutin sinne vanhempieni kanssa viisivuotiaana Helsingistä. Tämä on surkein ja mitättömin mahdollinen ulkopuolisuuden kokemus. Meillä kotona puhuttiin “mä” ja “sä” ja lappeenrantalaiset puhui “mie” ja “sie”. Kun kaverit tuli kylään, niin ne ihmetteli vittu nää siun vanhemmat on outoja kun siun faija puhuu stadin slangia.
Tämä johti siihen, että astuin puolikkaan askeleen sivuun ja tarkkailin perhettäni ja ympäristöäni vähän sivullisesti. Kaiken komiikan edellytys on, että katsoo joko itseään tai maailmaa sivusta, jolloin voi löytää koomisen näkökulman. Lappeenrannassa – ainakin 90-luvun alun kaveriporukoissa – vittuilu oli välittämistä. Roastaamista oli koko ajan ja siinä oppi läpänheittoa.
Kaiken komiikan edellytys on, että katsoo joko itseään tai maailmaa sivusta, jolloin voi löytää koomisen näkökulman.
Miten päädyit tekemään satiiria televisioon? Millaisia esikuvia sinulla oli?
Vuonna 2014 Ylellä kysyttiin mua tekemään omaa ohjelmaa. Ajatukseni oli, että mun pitää tehdä telkkarissa samanlaista huumoria kuin lavalla. Olin katsonut Jon Stewartin The Daily Show’ta ja ehdotin Ylen tuottajalle, että jotakin sen kaltaista voisin tehdä.
Stewartia merkittävämpi malli oli kuitenkin John Oliver, jonka ohjelma [Last Week Tonight] alkoi pari kuukautta ennen meitä. Häntä katsomalla mä opettelin käsikirjoittamisen koodin, jota en ikinä paljasta kenellekään. Ja siitä syntyi Noin viikon uutiset.
Epäilin kuitenkin, että amerikkalaistyylistä satiiria ei voisi Suomessa tehdä kolmesta syystä: jenkeissä on kaksipuoluejärjestelmän seurauksena polarisoituneempi poliittinen kulttuuri ja televisiovetoisempi mediakulttuuri. Eli matskua on paljon enemmän tarjolla juttujen pohjaksi. Kolmanneksi siellä on pitkä perinne komedian ja talk show’n käsikirjoittamisessa. Ja Suomesta puuttui nämä kaikki.
Persujen nousu oli ratkaissut polarisaation puutteen ja keksimme ottaa stand-up-koomikkoja kirjoittamaan vitsejä tv-käsikirjoittajien sijaan. Matskun kanssa on edelleen ongelmia. Suomessa tapahtuu vähän eikä täällä nähdä kovia väittelyitä.
Ensimmäinen oma ohjelmasi Noin viikon uutiset pyöri vuosina 2014 – 2017, eli pääosin Juha Sipilän porvarihallituksen aikana. Miten muistelet satiirin tekemistä Sipilästä ja kumppaneista?
Aloitettiin Noin viikon uutiset syksyllä 2014, jolloin oli Kataisen hallitus ja sitten tuli vaalikevät. Ensimmäinen vuosi me vielä harjoiteltiin. Jälkikäteen se on aika kotikutoisen oloista.
Kevään 2015 vaalien jälkeen tuli Sipilän “kolmen ässän” hallitus, joka oli oikeistolaisin pitkään aikaan. Meidän näkökulmasta antoisaa oli se, että ennen vaaleja puoluejohtajat pitivät kylttejä, joissa luvattiin, että “koulutuksesta ei leikata” ja sitten ensimmäisessä budjettiriihessä hallitus leikkasi koulutuksesta. Satiirin tavoite on osoittaa kaksinaismoralismi politiikassa ja tämä oli satiirikolle syöttö lapaan.
Sote-uudistus sävytti koko kautta. Meille oli hirveän helppoa osoittaa, että Sipilän hallituksen sote-päätöksessä tehtiin lehmänkauppa kokoomuksen ja kepun välillä: keskusta halusi paljon sote-alueita aluepoliittisen vallan säilyttämiseksi ja kokoomus halusi yksityisille lääkärifirmoille mahdollisimman vapaan pelikentän.
Onko sinulla ikävä jotakin politiikan näyttämöltä poistunutta henkilöä?
[Perussuomalaisten työ- ja oikeusministeri] Jari Lindström oli hauska hahmo, kun se sanoi aina niin rehellisesti, ettei ymmärtänyt jotain asioita. Sipilän hallituksen veivaukset oli niin käsittämättömiä. Satiirille otollista oli, että he nimesivät hankkeensa ytimekkäästi: esimerkiksi kilpailukykysopimus oli kiky. On helpompi sanoa ohjelmassa kiky kuin joku sanahirviö.
Vuonna 2023 olet tehnyt paluun juuri sopivasti uuden oikeistohallituksen kanssa tänä keväällä alkaneella Kovan viikon ilta -ohjelmalla. Onko tämä sattumaa?
Se on sattumaa. Mua huvittaa, kun somessa sanotaan, että Yle tekee satiiria vain oikeistohallitusten aikana. Kyllähän Ylellä tehtiin satiiria myös Marinin hallituksen aikana.
Onko déjà-vu Sipilän hallituksen aikoihin?
Ei ole. Sipilähän meni vaaleihin niin, ettei se sanonut ennen vaaleja yhtään mitään, mitä aikoo tehdä. Hän yritti olla tyhjä taulu, johon kaikki voivat projisoida omat hyvät odotuksensa. Sitten keskustaan ja myös perussuomalaisiin petyttiin hallituksen aikana. Nyt tuntuu siltä, että kovalle, oikeistolaiselle talouspolitiikalle löytyy enemmän tukea vaalituloksessa.
Syksyllä ihailtiin mediailmiötä, jossa Teemu Keskisarjan sanomisista revitään Tiktokissa huumoria irti musiikin säestämänä. Tässä on havaittavissa samanlaista henkeä, kuin Noin viikon uutisten “Guggenheimiin ei tule valtion rahaa” -klipissä, joka nousi aikoinaan suosioon. Miten satiirin tekemiseen vaikuttaa, kun sosiaalinen media reagoi salamannopeasti poliittisiin tapahtumiin?
Noin viikon uutisten alkuaikoina meillä oli pelko, ettei saa hävitä internetille vitseissä. Nythän se on mahdotonta. Sykli on niin nopea, että me hävitään joka tapauksessa.
Satiirikon näkökulmasta merkille pantavaa se, ettei pelkkä hauska video itsessään kerro, miksi aihe on naurettava. Meidän Guggenheim-klippiä edelsi pitkä stoori. Me taustoitettiin se poliittinen spektaakkeli, jossa Timo Soini sanoi “ettei Guggenheimiin tule valtion rahaa”, vaikka sitä rahaa ei ollut alun perinkään tulossa. Mutta tästä jäi käteen vain Guggenheim-rap.
Eli näet, että verrattuna Tiktok-pätkiin sinulla on tarjota jotakin enemmän?
Mä en usko, että mulla on tarjota mitään muuta, koska ihmiset unohtaa sen joka tapauksessa.
Aika kyyninen näkökulma omaan työhön…
Guggenheim-rapissa kontekstia oli kyllä tarjolla, mutta kukaan ei kuitenkaan muista muuta kuin sen klipin. Mutta jos satiirilla olisi merkitystä politiikan lopputuloksen kannalta, niin sitä ei varmaan saisi tehdä.
Koetko itsesi tällä hetkellä enemmän koomikkona vai toimittajana?
Ehdottomasti koomikkona. Meidän tavoitteena on aina nauru: jostain aiheesta X on tullut uutisia, me muodostetaan siitä kokonaiskuva ja sitten poimitaan joku yksi kohta, mikä meitä naurattaa. Toimittajuus tulee mukaan siinä, että meidän pitää taustoittaa, jotta ei aseteta sitä uutista väärään kontekstiin.
Prosessi menee siis käänteisesti verrattuna uutistoimittajiin: toimittajat kirjoittavat asialliset jutut ja kertovat aiheista vitsit toisilleen kulissien takana kapakassa tai tupakkahuoneessa. Mutta me halutaan kertoa jutuista vitsit ja mahdollisimman vähän uutistaustaa. Journalismi on meillä taustalla kuitenkin siinä mielessä, että jos vitsi ei ole faktapohjalla niin sen perustukset murenevat.
Jos Petteri Orpo olisi ollut etelänmatkalla ja postannut Instagramiin kuvan itsestään uikkareissa, sitä ei olisi ehkä revitty ja räävitty julkisuudessa samalla tavalla kuin Marinin kuvaa.
Olet tehnyt Ylelle poliittista satiiria nyt jo kymmenen vuoden ajan. Oletko havainnut tänä aikana muutosta siinä, millaista huumoria poliitikoista on sopivaa tehdä? Esimerkiksi tabuissa?
Yksi muutos on ulkonäkövitseissä. Joskus, kun en vielä ollut satiirin tuottaja vaan kuluttaja, esimerkiksi Martti Ahtisaaren painosta tehtiin pilaa. Kyllä meillä on aina kirjoittaessa keskusteluja siitä, nauretaanko tässä kohteelle vai asialle, jolle se kohde ei voi mitään, kuten ulkonäölle. Tai esimerkiksi jos poliitikko on hyökännyt vähemmistön kimppuun ja me tehdään siitä poliitikosta vitsiä, niin se vitsi voikin vahingossa osua vähemmistöön eikä poliitikkoon. Amerikkalaiset koomikot tekee vitsejä sellaisella kärkkäyden ja ilkeyden tasolla, jota ei Suomessa voisi tehdä. Tämä on kulttuurinen kysymys.
Meillä on ohjelmissa “esittelyvitsejä”, joissa on joku hauska rinnastus, esimerkiksi Petteri Orpo ja Lego-ukko. Toinen oli vihainen emoji ja kuva Riikka Purrasta, joka näytti siltä emojilta. Mä tunnistan sen, että naispuolisten poliitikkojen kohdalla me mietitään enemmän, mitä voi sanoa. Tämä johtuu siitä, että naiset joutuu politiikassa huomattavasti enemmän pukeutumisensa ja ulkonäkönsä vuoksi arvostelun kohteeksi. Jos Petteri Orpo olisi ollut etelänmatkalla ja postannut Instagramiin kuvan itsestään uikkareissa, sitä ei olisi ehkä revitty ja räävitty julkisuudessa samalla tavalla kuin Marinin kuvaa.
Tammikuussa on jännittävät presidentinvaalit, joissa valitaan arvojohtaja Suomelle seuraaviksi kuudeksi vuodeksi. Kenestä ehdokkaasta olisi kivointa päästä tekemään satiiria presidenttinä?
Stubb, hän on hyvä esiintymään ja heittäytyy mielellään. Mutta heittäytyessään ihminen tekee usein mokia. Stubbin heikko kohta on, että hän alkaa helposti näyttämään ylimieliseltä. Maaseudun tulevaisuuden vaalitentissä kysyttiin lempiruokaa ja Stubb vastasi, että “kyllä se on lohikeitto”. Senkin hän onnistui esittämään jotenkin ylimielisesti ja tavalla, josta irtoaa satiiria.
Jos pitäisi veikata voittajaa, niin veikkaisin Stubbia. Jos Haavisto ei keksi muuta sanottavaa, kuin muistella vanhoja ulkomaanmatkoja, niin ei ihmiset enää jaksa innostua. Onkohan joku sanonut Haavistolle, että sen pitää korostaa koko ajan kansainvälistä kokemustaan, koska nyt siltä tulee kaikkia ihme anekdootteja, jotain tyyliin “kerran kun olin Turkissa, niin kävin siellä Greenpeacen toimistolla…” Odotan, että ehdokkaat haastaisivat enemmän toisiaan.
Noin Viikon Uutisia katsoneet lukijamme saattavat muistaa ohjelmasta Bombay-napin, jota painamalla voi kuulla pätkän rentouttavaa intialaista musiikkia. Milloin sinun on tehnyt viimeksi mieli painaa Bombay-nappia ja miksi?
Hallituksen rasisminvastainen tiedonanto elokuussa. Oli koko kesän kestänyt rasismikohu mutta kaikki rupesi katsomaan sitä paperia. Toimittajat alkoi puhumaan siitä tiedonannosta ja unohtui se, mitä oikeasti oli tapahtunut. Sen tiedonannon ideahan oli, ettei keskusteltaisi näistä kohun aiheuttaneista tapahtumista.
Mitä seuraavaksi, Jukka Lindström?
Seuraavaksi menen käsikirjoittamaan seuraavaa Kovan viikon illan jaksoa. Tammi-helmikuun ajattelin tehdä stand-upia. Mä en tiedä, mikä on suomalaisen stand-upin maine parikymppisten opiskelijoiden keskuudessa, mutta mulla on tunne, ettei se ole kovin hyvä. Onhan se paljon muutakin, kuin keski-ikäisiä miehiä puhumassa frustraatioistaan. Siellä on paljon mielenkiintoisia tekijöitä ja outoa kamaa.
Mä painotan aina, että antakaa stand upille mahdollisuus! Etsikää sellaisia esiintyjiä, joiden huumorista tykkäätte ja menkää niiden keikoille. Koomikko ei voi kasvaa urallaan ilman omaa yleisöään.
