Kirjoittaja: Senja Suomi
Kuvittaja: Vilma Oksanen (kuva luotu tekoälyllä)
Asepalveluksen suorittavat naiset saavat osakseen erilaista kohtelua kuin miehet. Armeijan tasa-arvo-ongelmat ovat suomalaisille ikivihreä aihe, joka kirvoittaa mielipiteitä moneen suuntaan. Senja Suomi pohtii, tulisiko asevelvollisuus tehdä kaikille pakolliseksi vai pitäisikö nykyistä järjestelmää päivittää.
Suomi on tunnetusti brändännyt itsensä tasa-arvon edelläkävijäksi niin kotimaan asioissa kuin ulkomaillakin. Keskustelussa Suomen tasa-arvoisuudesta päädytään kuitenkin useimmiten puhumaan niistä muutamista asioista, joissa miehet kohtaavat epätasa-arvoa. Tällä kertaa en suinkaan viittaa miesten kokemaan yksinäisyyteen, johon puuttuminen on kaikeksi onneksemme jopa mainittu Orpon hallitusohjelman tasa-arvon edistämistä käsittelevässä osiossa. Kyse on nimittäin siitä, miten useimmat miehet joutuvat viettämään niin monia aamujaan Suomen puolustusvoimien hellässä huomassa. Suomen NATO-jäsenyys ja presidentinvaalit ovat nostaneet pinnalle iänikuisen keskustelun siitä, pitäisikö asepalvelusta laajentaa koskemaan kaikkia sukupuoleen katsomatta.
Monia tuntuu huolestuttavan tämä suomalaisen epätasa-arvon kulmakivi – armeija. Puolustusvoimat on perinteisesti mielletty hyvin maskuliinisena, sillä armeijassahan ”pojista kasvaa miehiä”. Monet kehuskelevat vielä myöhemminkin elämässään armeijassa saamillaan titteleillä. Nykyään myös yhä useammat naiset kuitenkin suorittavat armeijan vapaaehtoisesti ja jotkut ovat edenneet siellä korkeisiinkin virkoihin. Miltä maailma sitten todellisuudessa näyttää naisten silmin tuolla setämiesten ja testosteronia hohkaavien teinipoikien paratiisissa, jonne edes upea suomalainen tasa-arvo ei ole vielä löytänyt tietään? Itse en ole suorittanut asepalvelusta, joten voin pohjata kuvitelmani ja mielipiteeni vain muiden kertomuksiin. Onneksi minulla on kuitenkin kaksi hyvää naispuolista ystävää, jotka ovat käyneet armeijan ja peräti jääneet sen jälkeen töihin Puolustusvoimille.
Ystäväni painottavat, että itse koulutuksessa tai henkilökunnan käytöksessä koulutuksen aikana ei juurikaan ilmennyt naisia syrjiviä piirteitä. Puolustusvoimat ei siis virallisesti käyttäydy syrjivästi, vaan kyse on pikemminkin siitä, että naisiin suhtaudutaan eri tavalla. Misogyynisyys ilmeneekin usein ennakkoluulojen, vähättelyn tai vitsailun kautta. Ystäväni kohtasivat jo palveluksen aikana ennakkoluuloja, mutta esimerkiksi henkilökunnan toinen toistaan mielenkiintoisemmat mielipiteet kävivät kunnolla ilmi vasta, kun he menivät töihin Puolustusvoimille. Millä muulla työpaikalla olisi muka yhtä normalisoitua heittää naiskollegalle seksuaalissävytteisiä kommentteja, joiden mukaan hänhän voisi mennä vähän tanssimaan varusmiehille? Toiselle ystävistäni työkaveri oli vitsaillut, miten voitaisiin muodostaa pelkästään naisista koostuva ”tyttöjoukkue”, jota voisi vain ”katsoa ja ihastella”. Aivan kuin naiset eivät jo valmiiksi saisi riittävästi tällaista ”ihastelua” ihan vain kulkiessaan kadulla kesäisin. Naisten seksualisoiminen ei jää edes vain yksittäisten kommenttien tasolle, vaan toisesta kaveristani levitettiin Reserviupseerikoulussa perättömiä huhuja, joiden mukaan hän olisi harrastanut seksiä useamman kurssilla olleen kanssa.
On asioilla toki kääntöpuolensa, vaikka erityisesti medialla on taipumus antaa hyvin yksipuolinen kuva asepalveluksen suorittaneiden naisten kokemuksista. Kaverini haluavatkin korostaa, että joskus naiseus on ollut armeijassa positiivista huomiota herättävä tekijä. Naisten epäonnistumiset, mutta myös onnistumiset muistetaan yleensä paremmin kuin miesten. Toisaalta naisten tekemiset myös saatetaan helposti yleistää koskemaan kaikkia naisia, koska he ovat kuitenkin selkeässä vähemmistössä armeijassa. Vaikka onnistumiset muistettaisiinkin paremmin, naisten saavutuksia myös vähätellään helposti. Toinen kavereistani oli esimerkiksi saanut kuulla varusmieskouluttajaltaan kommentteja, miten hän tekee asioita hyvin – ollakseen nainen. Hänestä alettiin myös RUK:n aikana levittää huhua, miten hän olisi ollut vain ”kiintiönainen”, vaikka oli todellisuudessa päässyt sinne kaikkien muiden tavoin hyvien pisteidensä ansiosta. Monet naiset tietysti kohtaavat vastaavanlaista vähättelyä myös siviilielämässä, mutta voisin väittää, että Puolustusvoimat on vielä nykyaikanakin hedelmällisempi paikka rakenteelliselle syrjinnälle.
On toki tärkeää keskustella asevelvollisuuden epätasa-arvosta. Osa ongelmista saattaisi jopa korjaantua sillä, että useampi nainen suorittaisi asepalveluksen, mutta eivät kaikki. Yhdeksi positiiviseksi muutokseksi voisi kuvitella, että naiset nähtäisiin enemmän yksilöinä, eikä vain tietyn ryhmän edustajina. Toisaalta esimerkiksi naisten seksualisoimiseen tuskin tulisi muutosta, koska sitä tapahtuu paljon myös muilla yhteiskunnan tasoilla siitä huolimatta, että naiset ovat aktiivinen osa yhteiskuntaa. On myös totta, että nykyinen järjestelmä on selkeästi miehiä kohtaan epätasa-arvoinen ja jonkinlainen järjestelmämuutos olisi tarpeen. Eri asia on, olisiko järkevää muuttaa asevelvollisuus kaikille pakolliseksi, kun se todennäköisesti vain tarkoittaisi, että yhä useampi nainen kokisi rakenteellista syrjintää sen seurauksena. En siis henkilökohtaisesti usko, että olisi kovin realistista tehdä asevelvollisuutta kaikille pakolliseksi, ennen kuin on puututtu tiettyihin Puolustusvoimien rakenteellisiin naisia syrjiviin tekijöihin. Halu säilyttää laaja reservi on ollut yksi keskeisimpiä syitä, miksi pakollista asevelvollisuutta ei ole poistettu. Perinteisesti Suomessa on kuitenkin ollut vahva maanpuolustustahto, minkä vuoksi voisi ajatella, että moni haluaisi suorittaa asepalveluksen, vaikka se muutettaisiin vapaaehtoiseksi.
