Teksti: Anna Colussi

Kuva: Unsplash

Matkailu kasvaa voimakkaasti koronapandemian jälkeen, mutta niin myös sen tuomat ongelmat. Paikallisten pinna lyhenee, kun turismikaaos pahenee vuosi vuodelta. Matkaako suomalaisturisti yhä joka kesä Espanjan aurinkoon, ja tuleeko matkailusta ikinä kestävää? 

Joo kesäkuus lähetään, ollaan siel reilu viikko, niin ihana kaupunki, vitsi toi on kyllä pakko joskus kokea, ehkä sit ens vuonna, joo mäki oon ollu siel muutama vuos sit. Kesä lähenee, ja aurinkorantoja ja kulkukissoja täynnä olevien Instagram-tarinoiden välissä Finnairin kone nousee vaaleanpunaisten pilvien ylle. Meno alkaen vain 79 euroa! Takaraivossa jyskyttää jo etukäteen väsymys tulevista kesätöistä, kevätlukukaudelta roikkuu vielä joku kurssi, joka on pakko vielä jaksaa. Entä jos vaan lähtisi jonnekin? Kun ei silloin pandemia-aikanakaan tullut reissattua, nii kai sitä nyt voi? Jos vaan leikkisi viikon turistia, ilman arkisia huolia.

Koronapandemia nujersi globaalin matkailualan muutamaksi vuodeksi. Suomalaiset vaihtoivat Alanyan ja Mallorcan Yyteriin ja Porvooseen. Matkailu on kuitenkin toipunut nopeasti pandemia-ajasta. Huhtikuun alussa maailman matkailualan yritysten järjestö ilmoitti turismin tekevän uusia ennätyksiä vuonna 2024. Vuoden alussa YK:n alainen matkailujärjestö taas ennusti kansainvälisen turismin vähintäänkin palautuvan pandemiaa edeltäneelle tasolle.

Matkailua on monenlaista, mutta suomalaisen keskiluokan puheissa kesälomamatkassa on aina jonkinlaista eskapismia. Kahden viikon rantatuolissa löhöäminen toimii vastapainona ikuisuudelta kestävälle talvelle, arjen harmaudelle ja turhille Teams-palavereille. Ei pyykkäystä, ei ruoanlaittoa, ei ärsyttäviä työkavereita eikä ainakaan tihkusadetta! Parhaissa kohteissa ei tarvitse edes osata englantia, saati sitten paikalliskieltä. Teneriffalla tai Gran Canarialla suomalaisturistille kaiketi riittää tarpeeksi palanut iho ja vaaleat hiukset, kun ravintolan sisäänheittäjä jo ojentaa ruokalistaa suomeksi. La hamburguesa, hamburger, hampurilainen.

Eskapismia on silti vaikea tuomita. Sitähän minäkin kaipaan, huolettomuutta ja hauskanpitoa. Joku paikka, jossa on lämmin, ei töitä, ei deadlineja ja aina kivaa. Jos joku vielä järjestäisi sen puolestani, aina vain parempi. Eskapismikesälomia määrittävät lopulta hyvin selkeät kriteerit: hinta ja helppous. On helppoa mennä jonnekin suoralla lennolla, on helppoa mennä jonnekin, minkä jo tuntee, ja mihin matkanjärjestäjä järjestää valmiiksi kaiken. Euroopan perukoilla, Itämeren väärällä puolella asuvalle junamatkailu ei ole tarpeeksi helppo vaihtoehto ulkomaanmatkoille. On vaikea sanoa arjen harmautta valittavalle, että kyllä Itämeri voittaa Atlantin ja että Sokos Hotellinkin ravintolasta saa la hamburguesan. VR ei tunnu samalta kuin Finnair, vaikka Pringlesit maksavat kummassakin aivan yhtä liikaa.

Keskiluokkaisen tietotyöläisen eskapismilla on kuitenkin hintansa. Asuntojen hinnat karkaavat käsistä, ekologinen kuormitus kasvaa sietämättömäksi ja turistimassat häiritsevät paikallisten arkea. Etelä-Euroopassa on 2000-luvulla kärsitty lähes joka kesä pahenevasta vesipulasta, eivätkä turistikohteet ole poikkeus. Vähällä vedellä kastellaan hotellien edustan siistiksi ajettua nurmikkoa, sillä maksava asiakas arvostaa millilleen leikattua vihreää mattoa. Kataloniassa on harkittu vedenkäyttörajoituksia turismille. Matkailun aiheuttamat ympäristöhaitat ovat merkittävä ongelma, etenkin kun lentämisen päästöt otetaan mukaan. 

Ongelma on, että turistille huonot puolet eivät realisoidu läheskään samalla tavalla kuin paikalliselle asukkaalle. Turisti manaa viikon ahtautta ja väkijoukkoja, sitten hän lentää kotiin. Melu ei häiritse turistia, sillä ei hänen tarvitse laittaa aamukuudeksi herätystä. Maaperän eroosiota turisti ei huomaa, vaellusreitin roskille hän nyrpistää nenäänsä, mutta ei kerää niitä. 

Monessa suositussa matkailukohteessa paikallisten ärsytyskynnys on jo ylitetty. Koko kevään uutisotsikoihin onkin tasaisin väliajoin noussut juttuja kaupungeista, joissa paikalliset osoittavat mieltään turismia vastaan tai kaupunginvaltuustoista, jotka ovat asettaneet lisäesteitä turismille. Venetsia alkoi huhtikuun lopulla kerätä päiväturisteilta 5 euron maksua, Kanariansaarilla turismia vastustavat mielenosoitukset ovat keränneet kymmeniä tuhansia osallistujia ja Barcelonassa turistiveroa on nostettu. Muutaman euron päivämaksut eivät kuitenkaan hillitse globaalia turismia ja matkailun ongelmat todennäköisesti vain kasvavat kävijäennätyksiä rikottaessa.

Turismi on kaksiteräinen miekka, joka samalla sekä rikastuttaa että köyhdyttää. Monen turistikohteen pääelinkeino on matkailu, ja taloudellinen tilanne on suoraan riippuvainen turistikauden onnistumisesta. Esimerkiksi Kanariansaarilla matkailun osuus bruttokansantuotteesta on yli kolmannes, ja globaalisti matkailuala vastaa noin yhdeksää prosenttia maailman bkt:stä. 

Vaikka turismi tuokin rahaa valtion kassaan ja antaa mahdollisuuksia yrittämiselle, se voi myös näivettää paikallista elinkeinoelämää ja siirtää asukkaiden käyttämiä palveluja kauemmas. Esimerkiksi turismiennätyksiä rikkovan Venetsian väkiluku on vähentynyt hälyttävää vauhtia 1980-luvulta lähtien. Asukkaita on enää puolet muutaman vuosikymmenen takaisesta. Väkiluvun vähentyminen on suoraan liitetty turismin tuomiin ongelmiin, kuten hintatason nousuun. Asuntojen hinnat ovat karanneet tavallisten ihmisten käsistä, kun taas vuokranantajat ovat siirtyneet tuottoisampaan lyhytaikaiseen vuokraukseen. Paikalliset eivät pysty kulkemaan kaupungissa, kun turistit täyttävät kadut ja sillat. Ruokakaupat ja muut arkiset liikkeet väistyvät matkamuistomyymälöiden tieltä. Samalla merkittävä osa turisteista viettää kaupungissa vain muutaman tunnin. He eivät ruokaile ravintoloissa tai nuku yötä hotellissa, eivätkä edes näin hyödytä paikallista taloutta. Turismin tuomat edut vaikuttavat laihoilta haittoihin verrattuna.

On vaikea toivoa, että turismin ongelmista keskusteleminen vähentäisi matkailua. Venetsian liikaturismista on puhuttu jo vuosikymmenet, mutta vierailijamäärät eivät ole vähentyneet, päinvastoin. Sillä onhan se pakko nähdä, onhan se Euroopan romanttisin / ihastuttavin / ainutlaatuisin / kaunein / superlatiivein kaupunki! Eihän yhdellä ihmisellä ole väliä, kun vierailijoita on miljoonia vuodessa, eikö niin? 

On vaikea tarkasti hahmottaa yksilön vastuuta turismin tuomista haitoista, sillä eivät turistitkaan mahdu samaan muottiin. Häiriköivät alkoholimyrkytystä tavoittelevat bileturistit Amsterdamissa ja Mykonoksella on helppo tuomita samoin kuin valtavien risteilylaivojen mukana tulevat Venetsian päiväturistit. Kohtelias ja tiedostava turisti sen sijaan käyttää palveluita eikä jätä jälkeensä siivottavaa. Toisaalta turistien kansoittamassa kaupungissa asuva joutuu yhtä lailla väistelemään turisteja riippumatta siitä, ovatko he tiedostavia kunnon kansalaisia vai välinpitämättömiä öykkäreitä. Myös “kunnon” turisti kaipaa turisteille suunnattuja palveluja ja majoitusta, jotka aina lopulta vaikuttavat paikallisten elämään ja palveluihin. Hyvää tarkoittavan ja tiedostavan ihmisen turismi voi olla paikallisen näkökulmasta yhtä haitallista kuin sellaisen, joka ottaa vain halvimman lennon jonnekin tarpeeksi kauas.

Muuttuuko turismi koskaan kestävämmäksi? Ehkä, mutta tuskin kaikilta osin. Venetsioita on vain yksi, eikä sen suosio hevillä hiivu. Gran Canarioitakin on yksi, mutta kauniita rantoja on monen monta maailmassa. Rantalomakohteiden suosio ei perustu niinkään niiden ainutlaatuisuuteen vaan ennemmin palvelutasoon ja hintaan. Uusia suosittuja kohteita kyllä tulee, mutta palvelut ja turistit tulevat aina keskittymään. Massat kerääntyvät hyvien kulkuyhteyksien päähän, eikä lentokenttiä ilmesty kuin sieniä sateella. Junamatkailu ei taas tule olemaan suomalaisille matkailijoille vaihtoehto niin kauan kuin junaliput maksavat enemmän ja junamatkat kestävät pidempään kuin lennot. Väestön kasvaessa ei auta, vaikka suhteellisesti pienempi osa väestöstä haluaisi matkustaa, sillä absoluuttiset määrät silti nousevat.

Turismia kritisoidessa on vaikea olla olematta tekopyhä, jos on itse päässyt jo kiertämään maailmaa. Matkailu on kuin vedenjakaja hyvä- ja huono-osaisten välillä. Toiset ovat jo lapsina kokeneita maailmanmatkaajia, jotkut ovat käyneet kerran tai kaksi Tallinnan -laivalla. Vielä suuremmin erot näkyvät globaalisti, ja kiinnostus matkailua kohtaan kasvaa elintason noustessa monissa globaalin etelän maissa. Miten voi kieltää toiselta sen, minkä on itse päässyt kokemaan? Ehkä hyödyllisempi lähestymistapa on yrittää tehdä matkailusta kestävämpää. Teknologian kehitys, parempi sääntely ja ympäristön priorisoiminen vähintäänkin helpottaisivat monia turismin aiheuttamia ongelmia. Ja on matkailun saralla erittäin onnistuneitakin innovaatioita: esimerkiksi interraililla pääsee varmasti näkemään idyllisiä pikkupaikkoja, joissa reppureissaajat otetaan avosylin vastaan.

Kirjoittaja on syönyt kalapuikkoja Teneriffalla ja kahlannut saappaissa Venetsian tulvivilla kaduilla