Teksti: Enni Levanen

Kuva: Anna Charpentier

Sotilas hyvästelee perheensä tumman painostavan taivaan alla. Hän antaa lapselle jäähyväislahjaksi pehmolelun ja syleilee vaimoaan. Ilmoittauduttuaan kapteenille hän istuu muiden sotilaiden kanssa autossa läpi sateisen yön. Yhtäkkiä synkän tunnelman katkaisee spontaani laulu. Mahtipontinen musiikki viettelee mittelemään voimiaan. Taistelu alkaa Karjala-turnauksesta. 

Sotilaita ei kuitenkaan pidä ruodussa Tuntemattoman sotilaan Vilho Koskela vaan Antero Mertaranta. Ajoneuvossa loikoilee sotilaiden lisäksi leijona, ja ulkona marssiva joukko huutaa rytmikkäästi: “Sieltä tulee maali!” Tämä ei olekaan dramaattinen sotaepookki, vaan jääkiekon MM-kisojen mainos vuodelta 2011. 

 

Urheilun ideologia on kautta aikojen nojannut militarismiin ja aggressiivisuuteen. Antiikissa viisiottelu oli osa sotilaskoulutusta, koska sen vaatimien ominaisuuksien ajateltiin olevan hyödyksi taistelussa. Suomessa kansallislaji pesäpallo on rakennettu maanpuoluksen tarkoituksiin, ja se oli varsinkin suojeluskuntien suosiossa 1900-luvun alkupuolella. Lajissa haavoitutaan, kuollaan ja syöksytään – se on täydellistä valmistautumista sotaa varten.  

Nykyään urheilulla pönkitetään militaristisia päämääriä varsinkin autoritäärisissä maissa. Esimerkiksi venäläinen voimistelija Nikita Nagornyi toimii patrioottisen ja viime aikoina otsikoihin nousseen nuorisojärjestö Junarmijan päällikkönä ja on suoltanut sosiaalisessa mediassa Venäjän sotapropagandan sävyttämiä julkaisuja. 

Urheilun aggressiivisuus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään kauhisteltuihin diktatuureihin. Suomalaishiihtäjä Iivo Niskanen on joutunut kohujen keskelle paiskottuaan suksiaan ja puhuteltuaan alatyylisesti sekä suksihuoltajiaan että kanssaurheilijoitaan. Pohjoisamerikkalaisessa NHL:ssä aikuisten miesten annetaan tapella kuin lasten välienselvittelyssä hiekkalaatikolla: huhtikuussa kahdeksan NHL-pelaajaa komennettiin suihkuun rangaistuksena joukkotappelun aloittamisesta kesken ottelun. 

Taustalla katsojat nousivat seisomaan, kuvasivat tappelua ja hurrasivat. Väkivalta myy ja bisnes kasvaa. 

Muu yhteiskunta tuntuu kulkevan toiseen suuntaan. Yritysmaailmassa painotetaan – ainakin näennäisesti – pehmeämpää työelämää ja mediassa kauhistellaan Venäjän lasten militaristista propagandakoulutusta. Miksi urheilumaailma on jättäytynyt omaan kuplaansa, jossa pätevät ikiaikaisen kovat arvot? 

Suomen urheilun eettisen keskuksen SUEKin tutkimuspäällikkö Marko Kananen vastaa Teams-puheluun perjantaisena iltapäivänä. Hän on tutkinut työssään laajasti urheilumaailmaan ja sen arvopohjaan liittyviä kysymyksiä. 

Kanasen mukaan ajatus urheilumaailmasta omalakisena keitaana juontaa juurensa ajatukseen urheilun autonomiasta: 

“Urheiluunhan kuuluu urheilun autonomia. Tietyiltä osin se on sellainen oma maailmansa, jossa urheilu säätelee itse itseään.” 

On totta, että omalakisuus on synnyttänyt monenlaisia ilmiöitä. Esimerkiksi pukukoppihuumori on kuitattu luonnollisena osana urheilua, vaikka kielenkäyttö on usein roisia ja ulossulkevaa. Puolustusvoimissa simputusta on jo vuosia yritetty kitkeä pois, mutta myös urheilussa esimiesaseman väärinkäyttö on sitkeä ongelma. Vuonna 2020 epäeettisistä valmennusmetodeista kohun keskelle päätyneen Mirjami Penttisen on annettu jatkaa valmentamista entisessä seurassaan, vaikka Suomen Taitoluisteluliiton kurinpitolautakunta antoi hänelle vuoden mittaisen toimitsijakiellon. 

Kanasen mielestä urheilu tekee itselleen karhunpalveluksen siinä, että se hellii kuvaa itsestään erityisen vahvan arvopohjan toimintana. Hän puhuu “urheilun hyvästä tarinasta” – urheilu nähdään itsessään arvokkaana ajankäyttönä, josta kasvaa kunnollisia kansalaisia. 

Hyväksi urheilun tarinaa onkin rakennettu. Paavo Nurmi juoksi itsenäistyneen Suomen maailmankartalle, ja Lasse Virén nousi feeniksin lailla maailmanennätykseen kaatumisesta huolimatta. Leijonat taistelevat Venäjää vastaan jääkiekon maailmanmestaruuskisoissa kuin talvisodassa konsanaan.  

Suomen itsenäinen identiteetti on rakennettu rautaisten ja isänmaan puolesta taistelevien urhojen harteille. Marko Kananen myöntää, että sankaritarinoille on aina kysyntää. Nykymaailmassa puolijumalaiset urheilijasankarit tuntuvat kuitenkin tuulahduksilta autoritäärisistä propagandavaltioista, joissa urheilijat pakotetaan milloin minkäkin ideologian äänitorviksi kansallisen yhtenäisyyden nimissä. 

Kanasen mukaan myyttisten sankareiden yhtenäiskulttuuri onkin pikkuhiljaa murtumassa ja sankarikuvasto on monipuolistunut. Jalkapalloilija Tim Sparv on ottanut julkisuudessa äänekkäästi kantaa rasismiin, homofobiaan ja ihmisoikeuksiin. Jääkiekkomaalivahti Kevin Lankinen taas on innostanut lukupiirillään ihmisiä kirjojen pariin. 

Sankarikuvaston monipuolistumisesta huolimatta monet ihmisryhmät joutuvat yhä kokemaan, ettei urheilu ole heitä varten. Kanasen mukaan esimerkiksi maahanmuuttajalasten voi olla vaikeaa päästä mukaan suomalaisiin urheiluharrastuksiin, ja ylipainoisten liikuntaharrastaminen on vahvasti stigmatisoitua. Hän muistuttaa myös, että urheiluun liittyy aina fyysisten ihanteiden lisäksi sosiaalisia käytänteitä, jotka voivat vaikeuttaa mukaan pääsemistä: 

 “[Ajatellaan, että] jalkapallo on universaali kieli, menkää vaan pelaamaan. Mutta kun siihen liittyy niin paljon kaikkea muuta.”  

Esiin tulisi Kanasen mukaan nostaa monenlaisia tarinoita ja identiteettejä, jotta jokaiselle löytyisi urheilusta samastumispintaa. 

Kentes sankaritarinoiden kuvasto voisi laajentua myös, jos huomio ei keskittyisi pelkästään huippu-urheiluun. Kanasen mielestä Suomessa on juostu liikaa menestyksen perässä, eivätkä marginaalissa olevat urheilulajit tai absoluuttisen huipun alapuolelle jäävät urheilijat saa ansaitsemaansa huomiota. Hän nostaa esimerkiksi ammattiurheilijoiden vähättelemisen kisaturisteiksi, jos arvokisoissa ei saavuteta huippusijoja. 

Kanasen mielestä urheilun ydin on lopulta kilpailu, tapahtui se millä tasolla tahansa. Varsinkin junioritasolla hän painottaa niin sanottua laadukasta höntsää – liikuntaa voi harrastaa hyvässä porukassa ja jopa kilpailullisesti, vaikkei tavoitteena olisikaan urheilu-ura. Näin yhä useampi voisi nauttia liikkumisesta ilman paineita liian aikaisesta lajivalinnasta tai ultimaattiselle huipulle tähtäämisestä.  

Kananen tiivistää ajatuksensa: “Kilpailu voi olla hyvää, vaikka sen häviäisikin.” 

Ja sankaritarina voisi loppua johonkin muualle kuin Karjalan ruudinkatkuisille kannaksille.