Teksti: päätoimitus

Kuva: Unsplash

G:n päätoimittaja kertoi kesän korvalla ylpeänä saavuttaneensa kevätlukukaudella jotain suurta. Suuren ihmismassan keskellä, keskellä suurta luentosalia, hän uskalsi kertoa kaukana keskustelua virittelevälle professorille näkemyksensä johonkin asiaan. Ennen tätä suurta hetkeä vaadittiin runsaasti rohkeuden keräämistä ja henkistä valmistautumista, joka jo luennon jälkeen vähän nauratti. Hyväntuulisuudelle oli myös toinen syy: Minä, yliopistolainen ja valtiotieteen opiskelija, olen nyt vihdoin osallistunut akateemiseen keskusteluun!

Opiskelemme polvissa alaa, jonne akateeminen keskustelu todella sopisi ja jossa sitä odottaisi keskeisenä osana opintoja. Luennoilla käsitellyt asiat ovat monitahoisia ja aukeavat usein eri tavoilla eri näkökulmista. Luentosaleissa on valtavista ihmismääristä huolimatta silti usein hiljaista, lukuun ottamatta luennoitsijan tasaista puhetta.

Monet näkökulmat kuuluvat akateemiseen keskusteluun, myös valtiotieteellisen tiedekunnan saleissa. Poissaolollaan kuitenkin loistavat esimerkiksi akateemiselle keskustelulle pyhitetyt pienryhmätilaisuudet, jättäen keskustelun kaveripiireihin ja lounaspöytiin ja vain niille polvilaisille, joille opiskelijatovereihin tutustuminen on helppoa.

Polvilainen hukkuu valitettavan usein valtavaan opiskelijoiden massaan, jossa muiden seurassa on helppoa olla yksin ja vaiti. Luennoilla istumme osana satapäistä osanottajaryhmää, joista luennoitsija muistaa kahden kuukauden kuluttua kaksi nimeä (kiitos heille luentojen elävöittämisestä!) ja osallistuja samojen ihmisten nimet kuin luentosarjan alkaessa. Kuinka dialogittomassa ja täyteen ahdetussa tilassa uskaltaisikaan lähestyä jotakuta uutta ihmistä, johon tutustua tai jonka kanssa keskustella?

Kurssin loputtua Sisuun tipahtaa arvosana, joka saapuu kovin eleettömästi, tiivistäen muutaman kuukauden työn yhteen numeroon. Epäselväksi jää, mitä teimme oikein ja missä jäi kehittymisen varaa. Luennoilta tuttu palautteen ja vastavuoroisuuden puute jatkuu yksilöllisen arvioinnin loistaessa poissaolollaan.

Ratkaisuja ei välttämättä löydy lähestymällä luennoitsijaa tai muita professoreita viesteillä arvosanoihin tai muihinkaan opiskeluasioihin liittyen. Kahden viikon radiohiljaisuuden jälkeen opiskelijan sähköpostitse kysymä asia on jo saattanut ratketa itsestään, tai sitten pitää alkaa harkita kiusallisten ”Hei! Oletkohan nähnyt viestiäni?” -viestien lähettämistä.

Asiantuntijuus, ammattilaisuus ja itse tiede eivät kehity hiljaisuudessa ja vain yhtä ääntä kuunnellen vaan dialogin, haastamisen, keskustelun ja vastavuoroisuuden kautta. Polvin opiskelijoiden, tulevaisuuden yhteiskunta- ja viestintäalan ammattilaisten, tulee löytää ja tunnistaa niin oma kuin yhteisönsäkin ääni, jotta voimme kasvaa täyteen potentiaaliimme. 

Tämän saavuttaminen vaatii lisää resursseja, jotka mahdollistaisivat muun muassa pienemmät, keskustelua paremmin fasilitoivat ryhmäkoot. Peräänkuulutamme myös koulutusohjelmaltamme ja professoreiltamme halua ja panostuksia yhteisöllisyyteen ja mahdollisuuksiin saada palautetta kehittymisensä tueksi.Tähän ohjaavat myös yliopistomme säännöt. Yksilön ei tulisi hukkua massaan vaan saada kokemus itsestään yksilöllisenä osana yhteisöä.

Tervetuloa vuoden toisen Groteskin pariin, hyvä lukija! Tämä akateemisen (ja muunkinlaisen) keskustelun alusta ei toivottavasti aiheuta tekijöilleen eikä varsinkaan lukijoilleen aivan yhtä suuria jännityksen ja stressin tunteita kuin luennoilla puhuminen ujolle päätoimittajallemme, mutta lukukokemuksen jälkeinen tyydytys on toivottavasti silti huomattava. Lehteä lukiessa pääsee toivottavasti myös tavoittamaan jotain meidän polvilaisten äänestä ja ajatuksista, niin yksilöinä kuin yhteisönä.