Kirjoittaja: Camila Tuisku

Kuvat: Elli Reinikainen, Anna Charpentier

Nykyistä yhteiskuntajärjestelmäämme kannattelee ja hyvin usein myös päivittäistä elämäämme rytmittää työ. Termi on lavea, joten sen piiriin on helppo laskea monenlaista puurtamista aina opiskelusta ansiotyöhön. Erityisen ilmeistä tämä on uusliberalismin sävyttämässä kulttuurissamme, jossa yksilö on itse oma johtajansa ja vastuussa menestyksestään (lue: velvollinen menestymään). Täten ahertaminen ei missään nimessä rajoitu vain esihenkilön valvovan silmän alle, vaan aktiivisuuteen on syytä pyrkiä sen ulkopuolellakin. Koko elämä näyttäytyy yhtenä suoritusten työmaana. Ei mikään ihme, että quiet quitting on kohonnut ilmiöksi, tulevaisuus näyttäytyy kaikin puolin valottomana ja tiedämme, että Työterveyslaitoksen mukaan nuorista aikuisista peräti joka neljäs kärsii kohonneesta työuupumusriskistä tai on jo työuupunut. Lienee selvää, että suunnan on käännyttävä.

Potentiaalia muutokseen on löydetty muun muassa tekoälystä, josta yhä kiihtyvämmällä tahdilla povataan ratkaisua ihmiskunnan lukuisiin ongelmiin aina ilmastonmuutoksesta liikenneturvallisuuteen. Näin ollen siinä piilee tietenkin avain myös työelämän kuormittavuuden karsimiseen. Tulevaisuudessahan automatisoidut ohjelmistot voivat hoitaa niin ajattelutyötä vaativien raporttien laatimisen kuin fyysisemmätkin askareet. On selvää, että tekoälyyn liittyy valtava määrä mahdollisuuksia, mutta yhtä lailla myös ongelmia.

Kenties muutokseen olisikin syytä hakea inspiraatiota menneestä sen sijaan, että arvuuttelemme vielä toistaiseksi tuntemattomia tulevaisuuden työelämätaitoja. Mitä 1500-luvulla elänyt yhteiskuntafilosofi Thomas More voisi opettaa meille työnteosta?

Utopian käsitteen lanseerannut ja jälkensä ideaalien yhteiskuntamallien teoretisointiin jättänyt Moren Utopia (1516) on varmasti ainakin terminä kaikille tuttu. Yksityiskohtaisemmat seikat siitä, millaiseksi aikansa renessanssihumanisti täydellisen yhteiskunnan mielsi, ovat kuitenkin tuntemattomampia. 

More visioi kuuden tunnin työpäivää ja kiireettömyydelle pyhitettyä lounastaukoa, mutta oli siitä huolimatta suuri jatkuvan aktiivisuuden puolestapuhuja. Vaikka More rakenteli ihannetta töiden lomassa itseään sivistävästä ihmisestä, hän katsoi yksilön olevan ennen kaikkea osa yhteiskuntaa, jonka ylläpitäminen vaati jokaisen täyden panoksen. Työtä ei tehty individualistiset itsensäkehittämistavoitteet mielessä, vaan järjestelmän ylläpitämiseksi. Näin ollen työhyvinvointiin kannattikin Utopiassa satsata, rakentuihan koko yhteisön hyvinvointi sen varaan, että kaikki lampsivat kiltisti töihin osoitettuna aikana.

Utopiassa kansalaiset lähetetään kukin vuorollaan maaseudulle tasaamaan sykettään maatöiden pariin. Luonnon helmassa rauhoittuminen on epäilemättä asia, joka tekisi terää jokaiselle länsimaiselle tietotyöläisellekin. Kasvukeskuksen kehyskunnassa asustelu kun ei lähipusikkoineen riitä suomaan ihmiselle sitä autuutta, johon vain todellisen maaseutuelämän avulla saattaa päästä käsiksi. Koska More havaitsi tämän jo 600 vuotta sitten, on Utopiassa jokaisella kansalaisella kaksi ammattia: itse valittu elinkeino ja maanviljely. Hän perustelee tätä sillä, ettei kukaan erityisemmin pidä maanviljelystä, joten on ainoastaan reilua, että kaikki pakotetaan tekemään sitä.

Tämä tietenkin sotii pahasti länsimaista vapauskäsitystämme vastaan. Työhyvinvoinnin näkökulmasta More oli kuitenkin suuri edelläkävijä. Määräämällä jokainen kahden vuoden komennukselle kaupunkien ulkopuoliselle takamaalle, tulee keskivertopalkansaaja palautettua juurilleen. Tätä samaahan suomalaiset harrastavat jo nyt, mutta huomattavasti keveämmässä mittakaavassa. Joka kesä kansa eristäytyy lähipiireineen mökkeihinsä ja upottaa kätensä oman maan multaan, minkä jälkeen on hyvä palata takaisin kaupungin hälinään puhisemaan luonnon virkistävästä vaikutuksesta. Parhaimmillaan tämä virkistäytyminen tarkoittaa elämän merkityksellisyyden löytymistä jorpakosta, pahimmillaan ylettömän grilliruokavalion havainnollistumista rasvamaksana.

Millainen hyvinvointia kohottava vaikutus sillä olisikaan, jos omaksuisimme Moren mallin ja ulottaisimme parin vuoden pakkomökkeilyn virkistävine sivuvaikutuksineen kattamaan koko työikäisen väestön? Joku saivarteluun taipuvainen voisi tietenkin nimittää tätä tyrkytettyä hermolomaa työleiriksi, mutta sellainen ihminen ei selvästi olisi kokenut maaseudun sydänalaa harmonisoivia terveysvaikutuksia.

Työpäivän optimaaliseksi pituudeksi More katsoi kuusi tuntia. Hänen taustavaikuttimenaan ei tosin ollut se samainen tuottavuuden lisääminen, joka on motivoinut asian puolestapuhujia nykykeskustelussa ja saanut uudistusmieliset yritysjohtajat näyttäytymään tulevaisuuden tiennäyttäjinä, vaikka todellisuudessa totuttua lyhyemmät työpäivät toiminevat heille vain välineenä kasvattaa tuloja.

Moren silmissä kuusi tuntia oli vain ja ainoastaan kohtuullinen aika ottaen huomioon, että muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta jokaisen kansalaisen tuli ahkeroida määrätyt kuusi tuntia – joutilasta luokkaa ei ollut. Ero nykyisiin, lopun elämäänsä lepolomalla loikoileviin superrikkaisiin on ilmeinen. Toki Utopiassa hyväksikäytetään häikäilemättä orjatyövoimaa, minkä vuoksi vapaiden ihmisten on helppo elää todeksi tätä proletariaatin toiveunta, saatetaanhan kaikki tekemättä jääneet työt sysätä alistettujen vastuulle.

Kuten meistä usealle kävi selväksi jo peruskoulussa, viikosta toiseen toistuvat aikaiset kouluaamut epäinhimillisine herätysaikoineen ovat yhteiskuntamme normi. Viimeistään työelämässä moni on jo tullut turtuneeksi tähän, sillä vaikka päivätyöksi määritellään kaikki aamukuuden ja iltakuuden välille ajoittuva, on aamusta alkava työpäivä työmuodoista tyypillisimpiä. Rytmitys on tietenkin optimaalinen aamuvirkuille, mutta palvelee osaltaan myös päivävirkkuja. Kohtalo on kehnompi sillä 12 prosentilla aikuisväestöstä, jotka tutkimusten mukaan kuuluvat iltavirkkuihin.

More tuli tästä luokittelusta tietämättömänä kehittäneeksi mallin, joka palvelee tasapuolisesti kaikkia. Utopiassa työpäivä on jaettu kahteen kolmen tunnin erään. Ensimmäinen hoidetaan pois alta ennen keskipäivää, jonka minkä jälkeen seuraa lounas ja kahden tunnin hengähdystauko eteläeurooppalaiseen tyyliin. Tämän jälkeen kansalaiset huhkivat toiset kolme tuntia ja ovat vapaita siirtymään iltaruoalle. Kertakaikkisen nerokasta. Aherruksen rytmittäminen ympäri päivän sysäisi kukonlaulun aikaiset aamuherätykset unholaan ja osuisi väkisinkin yhteen jokaisen ihmistyypin aktiivisimman ajan kanssa. Hyvästi aamuvirkkujen tyrannialle.

Vaikka renessanssihumanistimme kunnioitti vapaa-aikaa niinkin paljon, että oli valmis pyhittämään sille loput vuorokauden 18 tunnista, hänellä oli melko tavoitteelliset vaatimukset sen osalta, kuinka nämä puurtamisen ulkopuoliset tunnit tulisi käyttää. Siitä huolimatta, että More olisi mitä todennäköisimmin kavahtanut ajatusta uusliberalismin individualistisuudesta, istui hänen ideansa kehittävästä vapaa-ajasta harvinaislaatuisen hyvin yhteen sen kanssa. Jos uusliberalismin ihanneyksilö sijoittaa itseensä ponnistelemalla päivätyönsä lisäksi myös ihmissuhteissa, omaehtoisessa opiskelussa, kuntoilussa ja henkisessä kasvussa, ajaa ihanne-utopialainen itsensä äärirajoille samaa kaavaa noudattaen, sillä tunnetustihan kehitys tapahtuu vain oman mukavuusalueen ulkopuolella.

Toisin sanoen palautuminen ei selvästi ollut Morelle tuttu käsite, sillä kaikenlainen turhanpäiväinen huvittelu oli poissuljettua. Vapaa-aika tulisi käyttää joko opiskellen, toisten kanssa seurustellen tai mieluisan harrastuksen parissa. Vaihtoehdot saattavat kuulostaa laveilta, mutta ovat todellisuudessa rajaukseltaan ilmeisen kapeita. Kortinpeluu lukeutuu paheeksi, kun taas šakinkaltaiset älyllisesti haastavat pelit ovat hyväksyttäviä. Kauhistus olisi, jos uuttera yksilö nollaisi aivonsa niinkin passivoivan toiminnan kuin viihdesisältöjen katselun parissa. Tietenkin aiemmin listatuista lajeista jokaisen äärellä voi palautua, mutta ei šakkiakaan kukaan määräänsä enempää kestä.

Kehittävän vapaa-ajan ideasta on kuitenkaan turha lähteä rakentelemaan hohdokkaita haavekuvia. Toisin kuin Moren muiden aivoitusten kohdalla, tämän vision keskellä me jo elämme, ja tiedämme täten suoritusyhteiskunnan todelliset vaikutukset työhyvinvoinnille. Yksi kehnoksi osoittautunut esimerkki ei kuitenkaan saa estää meitä antamasta mahdollisuutta Moren toisille ideoille; olkoonkin, että monet niistä olisi hyvin hankala panna täytäntöön nykyisenkaltaisessa yhteiskunnassamme.

Vaikka en itse olisikaan ensimmäisenä säntäämässä maaseudulle luomaan lehmänlantaa, olen suuri kansallisten ihmiskokeiden puolestapuhuja. Näkisin nimittäin enemmän kuin mielelläni, millainen vaikutus parin vuoden luontoretriitillä olisi kansan syviin riveihin. Tai sen, kuinka suuresti ihmisten elämänrytmi tulisi muuttumaan, kun keskelle työpäivää avautuisi tilaisuus päiväunille. Vähenisikö suomalaisten kohtuuden rajoja hipova kahvinkulutus viimein? Kenties tästä samaisesta mielenkiinnosta valtiotason hullutteluja kohtaan oli kyse Utopiankin kohdalla: More päätyi kirjoittamaan kirjan yhteiskunnan kokoisesta ajatusleikistään.

Esseessä on käytetty lähteenä:
Työterveyslaitos. (2023). Nuorten aikuisten työhyvinvoinnin ja mielenterveyden kehitys 2021–2022. Työterveyslaitos. https://www.ttl.fi/tutkimus/hankkeet/tyosta-mielta-ja-mielenterveytta-eri-sukupolvet-tyoelaman-aallokoissa
Merikanto I., Partonen T. & Lahti T. (2015). Iltavirkut ovat alttiita monille sairauksille. Helsingin yliopiston avoin julkaisuarkisto. https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/3a54ae0b-2cab-4bf4-9ccb-4c03f5c87991/content