Teksti ja kuvat: Liisa Mähönen

Päätös hakea vaihtoon syntyi kuin luonnostaan: Olin jo pidempään miettinyt, millaista olisi asua jossakin muualla kuin Suomessa, ja lukioaikaiset suunnitelmani matkustelusta kavereiden kanssa olivat saaneet jäädä erään globaalin pandemian myötä. Halusin päästä kokemaan asioita, joita olin pystynyt siihen mennessä elämään läpi vain ajatuksissani. 

Myös ihmiset ympärilläni suunnittelivat lukukauden viettämistä ulkomailla, joten vaihtohakemuksen täyttäminen tuntui lähes yhtä arkiselta – vaikkakin paljon vaivalloisemmalta – kuin tenttiin kertaaminen, sillä pystyin puimaan asiaa vastaavaan tapaan ystävieni seurassa. Vaihdon alkamiseen oli hakuvaiheessa lähes vuosi, ja etäisyytensä vuoksi se ei oikeastaan edes tuntunut todelliselta, mikä edisti mahdollisten epäröinnin siementen hautautumista fantasioiden alle.

Lähes vuoden mittainen ja epäyhtenäinen hakuprosessi sai minut ajoittain lähes unohtamaan, että olin edes aikeissa lähteä vaihtoon. Toki välillä piti täyttää joitakin papereita ja seurata sähköpostia mahdollisten ilmoitusten kannalta, mutta jossain vaiheessa nämä toimenpiteet alkoivat tuntua samankaltaisilta velvollisuuksilta kuin asumistuen tarkistus, enkä osannut enää mielessäni yhdistää niiden hoitamista vaihdon kanssa. Oikeastaan vasta vierailu suurlähetystössä viisumiasioiden vuoksi sai minut käsittämään, mitä oli oikeasti tapahtumassa. 

Vaihtokokemuksista puhuttaessa positiiviset asiat tuntuvat korostuvan lähes poikkeuksetta. Sen myötä saattaa unohtaa, että vastoinkäymiset ovat erottamaton osa elämää ja näin ollen myös vaihto-opiskelua. Kohtasin ensimmäisen “koetukseni” asuntoa hakiessani. 

Olin yrittänyt totutella ajatukseen siitä, etten välttämättä saisi majoitusta yliopiston asuntolasta. Vaikka kuvittelinkin, että henkinen valmistautuminen säästäisi minut mahdolliselta pettymykseltä, en ollut uskoa, kun silmiini iskeytyi ruudulta teksti “application unsuccessful”. 

Sanonta “pessimisti ei pety” osoittautui jälleen vääräksi – tai sitten olin ollut sisimmässäni pikemminkin liian optimistinen, vaikken sitä ollut halunnutkaan itselleni myöntää. Kohdemaan heikko valuutta ja kaupungin laskeva väkiluku takasivat kuitenkin sen, että koettelemukseni oli vain hetkellinen ja onnekseni löysin nopeasti yksityisiltä markkinoilta asunnon, joka oli jopa Hoasilta vuokrattuun yksiööni verrattuna hyvin edullinen.

Viimeisellä Suomi-viikolla lähtö alkoi aidosti konkretisoitumaan mielessäni, ja se herätti minussa niin jännitystä, innostusta kuin ahdistustakin. Hyvästelin perheeni ja ystäväni hymy huulillani, vaikka sisälläni myllersi. Murruin vasta istuessani vanhempieni kanssa Helsinki-Vantaan lähtöaulassa: milloin olisi oikea hetki repäistä laastari, halata viimeisen kerran ja siirtyä jonoon kohti turvatarkastusta? Vuodattamistani kyyneleistä huolimatta – tai ehkä juuri niiden ansiosta – terminaalissa mielentilani lähenteli jonkinlaista katarsista. Olin menossa yksin tuhansien kilometrien päähän ja minä voisin selvitä siitä.

Viimeiseen muutamaan viikkoon on mahtunut niin monta erilaista tunnetilaa ja mielialan muutosta, että olen pudonnut laskuista jo aikoja sitten. Useat vastaan tulleet tilanteet ovat olleet vaivalloisia ja hämmentäviä: olen vaikeuttanut täkäläisten virkamiesten elämää ääkkösilläni, ollut ensiksi täysin nuutuneena aikaeron aiheuttaman väsymyksen ansiosta ja lähes heti perään vuoteenomana nuhakuumeen lannistamana sekä kohdannut paikallisen byrokratian ja sen myötä lukemattomat täytettävät paperilomakkeet. Kaikista näistä hankaluuksista olen suoriutunut ja mennyt eteenpäin.

Loppujen lopuksi olen tavallaan tyytyväinen, että lukioikäisenä korona esti matkustushaaveeni. En osannut silloin käsitellä elämän ristiriitaisuuksia, enkä olisi ehkä pystynyt elämään samalla tapaa vaihtelevien tunteideni kanssa kuin nyt. Yhtenä hetkenä olen hukkunut valtavan metropolialueen loputtomuuteen, toisena onnistunut löytämään hengähdyspaikan sykkivän kaupungin sisältä. Olen pohtinut, olisiko minun pitänyt sittenkin viettää vaihdossa kokonainen vuosi, sekä miettinyt, pystynkö olemaan täällä edes sitä alunperin suunnittelemaani aikaa. Olen rikkonut etikettiä, saanut kehuja “ruokailutaidoistani”, hämmentynyt, kun myyjä tai tarjoilija on poikennut tavanomaisista fraaseista, huomannut ymmärtäväni enemmän kuin luulinkaan, kulkenut väärään suuntaan ja lopulta löytänyt oikean reitin. Suurien fantasioiden realisoitumisen sijaan olen elänyt arkea – ja löytänyt sen seasta satumaisia asioita.