Teksti: Elli Reinikainen
Kuva: Marko Ojala
Kuka luulet olevasi, Anni Kytömäki?
Uskon olevani 44-vuotias hämeenkyröläinen kirjailija. Ainakin kaikki merkit viittaavat siihen.
Kirjoitat paljon romaaneja, jotka sijoittuvat historiaan. Mikä Suomen historiassa kiehtoo?
Mua on lapsesta asti kiinnostanut menneisyys. Joskus reilu kymmenvuotiaana yritin kirjoittaa suurta intiaaniromaania, mutta se jäi sitten kesken aika pahasti, koska silloiset taustatutkimustaitoni eivät olleet vielä kovinkaan hyvät ja tietoakaan ei ollut kauheasti saatavilla.
Mua kiinnostaa kaikkien ilmiöiden juuret. Esimerkiksi luontokadolla ja ekokriisillä on pitkät juuret menneisyyteen saakka. Musta on tärkeää nostaa menneisyydestä esiin asioita, joita ei ole ehkä valtavirran historiankirjoituksessa niin paljon tuotu esiin. Suhtaudun pessimistis-optimistisesti esimerkiksi luonnonsuojelun historiaan, jota oikeastaan kaikissa mun kirjoissa käsitellään. Kun oon tutkinut aihepiiriä kirjoja varten, on tullut selväksi, että niistä asioista on keskusteltu jo tosi pitkään. Toisaalta mitään suuria muutoksia ei ole vieläkään tapahtunut.
Onko joku asia yllättänyt, kun olet lähtenyt tutkimaan luonnonsuojelun historiaa?
Just se, miten varhain siitä alettiin Suomessakin puhua ja miten tulisieluisin sanankääntein. Joidenkin kirjoittajien tekstit siltä ajalta on semmoista, mitä en itse kehtaisi kirjoittaa. Suomessa ei ehkä ole kauheasti puhuttu siitä, että Suomen ensimmäiset hyvin aktiiviset luonnonsuojelukeskustelijat olivat niin sanotun kultakauden taiteilijoita. Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela ja Pekka Halonen ovat olleet hyvin aktiivisia metsäkeskustelijoita 1800–1900-luvun taitteessa.
Onko mielestäsi mahdollista löytää keino, jolla ihminen voisi olla enemmän osa luontoa eikä vain yrittää kontrolloida sitä?
Varmaan vaikea nimetä mitään yksittäistä keinoa, mutta se, että yrittää tuoda asiaa esille. Omissa romaaneissa kirjoitan paljon sairauksista, koska musta sairaudet ovat hyvin kouriintuntuva esimerkki siitä, että me ei ollakaan missään valtiasasemassa. Tarvitaan vain joku pieni häiriö meidän kehoon, niin me ollaan jo ihan poissa pelistä.
Ylipäätään se, että alettaisiin puhua enemmän luonnon ylivoimasta. Toisaaltahan ekosysteemi on hauras muutokselle, jota me ollaan tekemässä luontokadon muodossa, mutta toisaalta luonto on aina se, joka meidät peittoaa. Se ei ole säälittävä pelastettava vaan valtava järjestelmä, jonka armoilla me lopulta ollaan.
Margarita-romaanisi yksi päähenkilöistä on jokihelmisimpukka eli raakku, joka on nyt valitettavasti noussut hiljattain laajaan keskusteluun, kun Suomussalmella on ajettu tuhansien raakkujen yli metsätyökoneella. Millaista on ollut seurata keskustelua lajista, joka monelle on ollut entuudestaan varmaan aika tuntematon?
Mä olen ollut hyvin hämmästynyt siitä, että tapaus nousi niin paljon esille. Paljon Suomenkin luonnossa tapahtuu koko ajan kyseenalaista toimintaa, joka ei koskaan tule isompien yleisöjen tietoisuuteen. Olin yllättynyt, että niin monet kokivat jokihelmisimpukat samaistuttavaksi kohteeksi. Yleensä puhutaan, että ihmiset helpoiten haluavat puolustaa karismaattista megafaunaa, kuten pandoja ja maakotkaa, isoja ja näyttäviä lajeja. Mä en olisi uskonut, että pieni simpukka, joka möllöttää joenpohjassa, herättää tunnetta, että sitä halutaan puolustaa.
Tietysti henkilökohtaisesti tulee tunne, että mun työllä on ollut jotain merkitystä. Aika monet ovat viitanneet Margarita-romaaniin, kun ovat tehneet päivityksiä raakkutapauksesta. Romaanin lukemisen takia tämä tapaus tuntuu nyt sitten niin pahalta. On tietysti oman työssäjaksamisen ja motivaation kannalta tärkeää kuulla, että sillä mitä kirjoittaa, on jotain merkitystä.
Minkä takia fiktio voi vaikuttaa ihmiseen tunnetasolla enemmän kuin esimerkiksi vain se, että tietää eläinlajin olevan olemassa?
Romaania lukiessa pystyy oikeasti eläytymään ja samaistumaan tyyppiin, josta kerrotaan, on se sitten ihminen tai joku muu eläin. Se on tavallaan lempeä tapa pakottaa ottamaan jonkun toisen asema.
Onhan se kirjoittajalle itselleenkin valtavan mielenkiintoinen tutkimusmatka. Aika vaikea tämmöisen tasalämpöisen nisäkkään on kuvitella olevansa simpukka virran pohjassa, mutta mitä enemmän siitä ottaa selville ja vaan pistää päänsä kuvittelemaan, jonkinlainen tulos kuitenkin tulee. Me maapallon eliöt ei olla pohjimmiltaan niin valtavan erilaisia, että me ei pystyttäisi eläytymään toinen toisiksemme.
Kirjoitat Margaritassa jokihelmisimpukan näkökulmasta. Millaista oli eläytyä simpukkaan?
Ehkä kaikken vaikeinta oli eläytyä siihen, kun simpukka kutee. Simpukat siis lisääntyy niin, että koirassimpukat ovat ylävirrassa ja naarassimpukat alavirrassa, ja vesi tuo koirassimpukoiden maidin naarassimpukoiden luokse. Yksilöt eivät edes kohtaa, mutta kuitenkin lisääntyminen varmaan niistä on jollakin tavalla houkuttelevaa, niin kuin se ihmisistäkin on.
Margaritassa laitoin ihan sanallisia ajatuksia simpukan päähän, vaikkei sillä nyt päätä olekaan. Mä ajattelin, että kun sillä on aistimusmaailma, se voi kokea asioita pohjimmiltaan hyvin samaan tapaan kuin mekin. Tietysti siinä piti miettiä, että ei käyttäisi teknokraattista sanastoa, jota simpukka ei missään nimessä voisi käyttää. Esimerkiksi Margaritassa on yksi hyvin samankaltainen kohtaus kuin mitä Hukkajoella tapahtui, eli iso kone tuli möyrimään joelle. Simpukka romaanissa ei tietysti puhu mistään puskutraktorista tai isosta koneesta vaan hirviöstä.
Puhuit aikaisemmin siitä, millaiset eläimet saavat ihmisiltä sympatiaa. Luuletko, että olisi jotain keinoa, esimerkiksi kirjallisuudella, jolla ihmiset saataisiin ymmärtämään myös laajempaa lajien sukupuuttoa, joka tällä hetkellä on meneillään?
Jos se jotenkin menisi läpi niin yksilöiden kautta kuvaamalla. Luontokato on hirveän vaikea kuvata laajana käsitteenä. Jos kerronta tapahtuu tietyn eliön henkilökohtaisten kokemusten kautta, mä uskon että melkein mihin tahansa on mahdollista samaistua.
Mun toisessa romaanissa Kivitaskussa puhutaan paljon kivistä ja kallioista. Mä olen pyrkinyt siihen, että lukija kokisi yhteyttä myös elottomaan luontoon, koska siihen on monesti suhtauduttu itsestäänselvyytenä. Nykyäänkin murskataan paljon kallioita lyhytnäköisiin tarkoituksiin ja rakentamisen aineksiksi, mitä voitaisiin vähentää kierrättämällä kiviaineksia ja ylipäätään vähentämällä uudisrakentamista.
Monet kirjoistasi käsittelevät jollain tavalla metsää. Mitä metsät merkitsevät sinulle?
Metsät ovat täällä päin maailmaa ekosysteemin perusmuoto ja mulle itselle lapsesta asti hyvin tärkeä paikka. Olin ehkä 14–15-vuotias, kun mun lähimetsiä alettiin hakata avohakkuilla. Siinä kohtaa havahduin siihen, mitä me ihmiset ollaan maailmalle tekemässä ja koin voimakasta tarvetta ryhtyä puolustamaan metsiä. Metsä on mulle kaikkivoipa elinympäristö, jossa vallitsee omat lakinsa, mutta myös uhanalainen ympäristö, jota pitää koettaa puolustaa lyhytnäköiseltä voitontavoittelulta.
Me ihmiset ollaan viime vajaan sadan vuoden aikana totuttu ajattelemaan, että metsät tarvitsisi meitä. Puhutaan metsänhoidosta ja siitä, että jos me ei hakata, ne jotenkin menee pilalle tai tuhoutuu. Näinhän ei siis tapahdu. Metsiä on ollut olemassa 400 miljoonaa vuotta ja ne on kyllä selviytynyt ihan hyvin.
Puhut paljon julkisuudessa luonnonsuojelusta. Onko mielestäsi luonnonsuojelussa asioita, jotka jäävät liian vähälle huomiolle yleisessä keskustelussa?
Soiden suojelussa on puhuttu jo pitkään turpeen otosta suolta polttoturpeeksi, mutta siihen ei ole kauheasti vielä pureuduttu, että turvetta kaivetaan myös kukkamullan raaka-aineeksi. Sitä käytetään paljon ihan kotipuutarhoissa ja kaupallisissa puutarhoissa. On jotenkin surullista, että aika sympaattiseen harrastukseen, kuten puutarhanhoito tai kasvisten viljely, tarvitaan käytännössä fossiilista ainesta mullan tuottamiseen. Siihen varmasti olisi vaihtoehtoja kompostoinnin kautta, mutta turvetta on ollut hyvin saatavilla.
Nyt kun polttoturpeen kaivuu on loppumassa, multafirmat ovat alkaneet tehdä rahkasammaleesta kasvualustoja eli avosuolle mennään raapimaan rahkasammaleet pois pinnasta. Jälki on kammottavan näköistä ja käytännössä siinä lähtee mukana myös pintaturvetta. Ja sitten niitä myydään ekologisina kasvualustoina. Se on musta todella kyseenalaista viherpesua, josta ei ole juurikaan vielä mediassa puhuttu.
Olet puhunut siitä, että olet introvertti ihminen. Miten introverttius näkyy tavallisessa arjessasi?
Jos mä olen vaikka ollut kirjailijaesiintymisessä, on kivaa, kun pääsee lähtemään sieltä. Mä olen huomannut, että vaikka muutaman tunnin päästä, kun on ollut jossain juhlatilaisuudessa, tulee vetäytymisen kaipuu. Voi olla päiviä, että tuntee olevansa tosi energinen ja ulospäinsuuntautunut ja sitten taas pidempiä mökkiytymiskausia.
Introverttiudesta puhutaan usein todella negatiiviseen sävyyn. Mitä koet, että introverttius on antanut sinulle?
Negatiivinen sävy on kyllä ihan totta. Se myös usein vedetään äärimmäisyyksiin ja oletetaan, että ihminen on ihmisvihaaja, jos on introvertti.
Mä ainakin uskon, että se on mahdollistanut mulle kirjoittamisen. Sehän on ihan romaanin kirjoittamisen ehdoton edellytys, että pystyy olemaan yksikseen ja viihtyy omien ajatustensa kanssa. Ja tietysti jos ei vaikka sosiaalisessa tilanteessa mene ihan ytimeen, saa mielenkiintoisia havaintoja, joita voi sitten hyödyntää myös romaaneissa.
Olet todennut Helsingin Sanomien haastattelussa, että “fiktion maailma on kirjailijalle myös pakopaikka. Sitä ei tarvitse, jos on liian onnellinen.” Vaatiiko mielestäsi tarinankerronta surua tai onnettomuutta?
Ei se ehkä niitä vaadi, mutta ei liian kuplivaa olotilaa. Silloin jos on tosi iloinen tai onnellinen, tuntuu, että ihminen elää hyvin lujasti omaa elämäänsä eikä ole tarvetta eikä ehkä mahdollisuuttakaan lähteä kuvittelemaan jotain olematonta maailmaa. Se on myös semmoista, mitä kannattaa hyödyntää, kun elämässä on kuitenkin paljon murheita. Jos on hyvä hetki, elää rehellisesti omaa elämäänsä eikä yritä kirjoittaa mitään kuvitteellista, mutta sitten kun olo tasaantuu, mieli alkaa avautua myös uudenlaisille jutuille ja tarinoille.
Kun kirjoitat, yritätkö tietoisesti tuoda jotain sanomaa, vai tuleeko se ikään kuin kirjoitusprosessin ja tarinan ohella?
Kyllä mä yritän ihan tietoisesti. Tietysti kun fiktiota kirjoittaa, ei kannata hirveästi paasata asioista, koska se voi vieroksuttaa lukijaa. Mä olen yrittänyt tehdä jaottelun, että kun mä vastaan haastatteluihin tai kirjoitan kolumneja, kerron ihan suoraan, mitä ajattelen, mutta fiktiossa yritän piilottaa sanomaa rivien väliin. Se on yksi motivaatio kirjoittaa, mutta kun tarina alkaa syntyä, sitä ei enää erikseen ajattele vaan se alkaa punoutua automaattisesti.
Mitä seuraavaksi on luvassa, Anni Kytömäki?
Tää syksy menee aika paljon mun uuden romaanin kanssa esiintyessä. Kirjailijan työ on nykyään myös esiintymistä ja sitä, että saa ja pitää puhua kirjastaan ilmestymisen jälkeenkin. Mikä on musta ihan hyvä ja mukavaa vastapainoa yksinäiselle kirjailijan työlle. Toivon, että talven mittaan pääsisin jo keskittymään seuraavaankin romaaniin.
