Teksti: Janni Ohlis
Näyttelijä Zoë Kravitzin tuore ohjausdebyytti Blink Twice (2024) on elokuvan alussa esitettävän sisältövaroituksen mukaan psykologinen trilleri vallan väärinkäytöstä. Trillerielementit jäävät kuitenkin alussa piiloon säihkyvän luksuksen ja hyvänmielisen huumorin taakse – nousten lopussa turhankin verisesti esiin.
Elokuvan pääroolia näyttelee nouseva tähti, Naomi Ackie, joka on tunnettu muun muassa roolistaan Whitney Houstonina vuoden 2022 I Wanna Dance with Somebodyssa. Ackie tekee valovoimaisen suorituksen elokuvan sydämenä Fridana, tarjoilijana, joka sotkeutuu miljardööri Slater Kingin maailmaan.
Frida ja hänen paras ystävänsä Jess (Alia Shawkat) kutsutaan Slaterin ja tämän muiden rikkaiden miespuolisten ystävien mukaan yksityiselle saarelle pitämään hauskaa. Ystävysten Fridan ja Jessin yhteiset huumorilla höystetyt kohtaukset sekä Slaterin ja Fridan välinen käsinkosketeltava kemia tuntuvat alkuun jopa hieman romcom-tyyppiseltä. Mutta kuten olettaa voi, kun nuoret naiset lähtevät tuntemattomien mukaan muulta maailmalta suljetulle saarelle, siitä ei seuraa mitään hyvää. Pikkuhiljaa naiset tajuavat, että heille tapahtuu asioita, joita he eivät muista. Katsoja elää heidän mukanaan, kun saaren karmivat tapahtumat alkavat vähitellen valjeta.
Channing Tatum on yllättävä mutta myös tavallaan todella osuva valinta Slater Kingiksi. Hän tekee ansiokkaan suorituksen miehenä, joka vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Myös Adria Arjona loistaa Sarahina, tuoden elokuvaan raikkaan tuulahduksen inhimillisyyttä ja intensiivisyyttä. Aluksi Sarah nähdään kilpailemassa Fridan kanssa Slaterin huomiosta, mutta loppua kohden naisten välille syntyvä solidaarisuus onkin yllättäen elokuvan kohokohtia.
Tyyliltään Kravitzin debyytti ohjaajana on hyvinkin vakuuttava. Etenkin ahdistavaa äänimaailmaa on hyödynnetty tehokkaasti jännityksen luomiseen. Nopeatempoiset kohtauksen- ja kuvanvaihdokset tahdittavat elokuvaa, eivätkä ajatukset ehdi lähteä harhailemaan edes Tiktok-aikakauden teinillä. Kravitz luo tyylivalinnoillaan taitavasti katsojalle tunteen siitä, että jokin on pielessä, vaikka valkokankaalla kaikki vaikuttaa sujuvan täydellisesti. Jokainen kuva on rakennettu esteettiseksi ja tyylikkääksi – tästä kiitos kuuluu toki myös kuvaaja Adam Newport-Berralle.
Sisällöllisesti Blink Twice ei kuitenkaan tuo elokuvan kentälle mitään, mitä tavalla tai toisella ei olisi jo nähty. Vallan väärinkäyttö nousee selkeästi esiin elokuvan Epstein Island -tyylisestä asetelmasta, mutta sen kritisointi jää melko pintapuoliseksi. Myös ajatus siitä, että ”unohtaminen on lahja” on mielenkiintoinen, mutta senkään merkitystä ei loppujen lopuksi kehitetä kovin pitkälle. Vaikea kuvitella, että epäonnistuneet yritykset käsitellä syvällisiä aiheita yhdenkään katsojan elämää sen kummemmin muuttaisi.
Kravitz nostaa esiin myös tärkeitä teemoja MeToo-tyylisesti naisten hyväksikäytöstä, mutta ei kuitenkaan onnistu tekemään sillä mitään maailmaa mullistavaa. Nimenomaan tuntuu ehkä jopa turhalta, että viedäkseen juonta eteenpäin elokuva hyödyntää kuvauksia naisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä kuitenkaan lisäämättä siihen minkäänlaista aitoa sisältöä. Onko kohtauksilla joku oikea tarkoitus, vai onko tavoitteena luoda vain shokkiarvoa? Se, että ohjaaja on naispuolinen, ei tee valkokankaalla esitettävää täysin turhaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa yhtään helpommin nieltäväksi.
Voimaannuttaviksi tarkoitetut kornit one-linerit ja taustalla soiva Beyoncén I’m That Girl tuntuvat ennemmin vähättelevän aiheen vakavuutta. Elokuva on ehkä viihdyttävä kostofantasioineen, mutta kuuluuko seksuaalista hyväksikäyttöä käsittelevässä elokuvassa edes varsinaisesti viihtyä? Vaikka nytkin pinnalla olevat syytökset räppäri Sean “Diddy” Combsia Diddyä vastaan ovat tehneet viihdemaailman kulissien takana tapahtuvasta hyväksikäytöstä relevantin aiheen, Kravitzin tavasta käsitellä asiaa tyylitellysti ja viihteellisesti uupuu uhrien kokemukset huomioon ottava sensitiivisyys. Etenkin, kun elokuvassa Fridan kohtalo eroaa huomattavasti tosielämän uhrien todellisuudesta. Lopun ”girlboss”-hetkikin tuntuu vain ivalliselta eikä lainkaan voimaannuttavalta.
Blink Twice pitää katsojan otteessaan, tarjoten viihdyttävän leffakokemuksen ja luoden ahdistavaa tunnelmaa vaikuttavilla tyylivalinnoillaan. Sen saavutus on kuitenkin juuri myös sen kompastuskivi: style over substance. Elokuva on virkistävä debyytti Kravitzilta, joskin virkistävämpää olisi tulevaisuudessa nähdä valkokankaalla teemoja naisten hyväksikäytön ulkopuolelta – se tuntuu käyvän jo hieman vanhaksi.
