Teksti: Matilda Oksanen

Kuva: Matilda Oksanen

O, beware, my lord, of jealousy; It is the green-ey’d monster, which doth mock the meat it feeds on.

– William Shakespeare

Jään joskus junasta pois jo Pasilassa. Kävelen Töölönlahden rantaa aamukahdeksalta ja katselen, kuinka ihmiset juoksevat ja pyöräilevät, liukastelevat ja matelevat ympäri lahden mittaa. Vanhat puutalot kehystävät yhdessä Olympiastadionin ja Oopperatalon kanssa aamuiseen utuun heräävää kaupunkia. Huokailen ja haaveilen, mietin – ollapa jotain sellaista, Helsinkiin heräävää ja hehkeää.

On niitä päiviä, joina Helsinki on omani – mukulakiviset kadut ja vihmova, kylmä merituuli, ratikoiden pehmeän kumiseva kaartelu kaupungin läpi, ne keinuttavat kuin lasta uneen. Ja sitten on niitä päiviä, joina Helsinki ja minä emme näe silmästä silmään. Bussien renkaiden rahina vasten soraa, eteen kiilaavat kiireiset tädit ja nyrkkiin puristuvat kädet. Talot seisovat niillä aloillaan, joilla aina ennenkin. Taivas roikkuu sataman päällä samoin kuin eilen. Näen kuitenkin vain sen, mitä minulla ei ole ja mitä itse en ole. Kaupungin sellaisena, kuin se on tarkoitettu kuuluvaksi kaikille muille: voimakkaampana, kirkkaampana, paremmin verhoiltuna. Helsinkinä, jossa ovet avautuvat muille helpommin, jossa ihmiset nauravat kuppiloissa, joihin minua ei ole kutsuttu; jossa opiskelu ja eläminen sujuvat molemmat vaivattomasti ja yrittämättä.

Kateus on hiljainen ja hiipivä varas. Se ei pelmahda ovista sisään, vaan valuu sinne hiljalleen pitkin ikkunanpieliä. Varjoissa se asettelee mielen kalusteita, kunnes huone ei enää tunnu omalta. Eikä kateus ole vain sen haluamista, mitä muilla on. Se on tunne siitä, että itse on ajanut ohi käännöksestä, jonka tienviitta on ollut toisille selvä alun alkaenkin. On tunnettu linjat, hypätty kyytiin, löydetty perille.

Helmikuinen Töölönlahti on jäätynyt. Joku kävelee tiistaiaamun harmaassa Oodin kohdalla opiskelijahaalareissa kohti keskustakampusta. Helsingin yliopiston kangaskassi kolisee ja approjen kaulanauhat lepattavat Kansalaistorilla kuin yksiolkainen viitta.

Minä en tunne täältä ketään, mietin. Painan pääni rautatieasemalla. Selaaminen ei auta. Instagramissa kuva kuvan jälkeen kaupunki, jonka aika ajoin melkein luulen tuntevani omakseni, jakautuu tuhansiksi versioiksi itsestään. Niistä jokainen kuuluu jollekin, jonka elämä on mielenkiintoisempaa kuin omani. Kuiskinnantäyteiset luentosalit, sitsien sumu, vujupuku ja illanistujaiset. Kämppäapprot, peli-illat, tenttikahvit ja UniCafe. Ystävyyksien ja eriväristen haalareiden huoleton varmuus, jota itse en ole edelleenkään tavoittanut. Kuinka helppoa onkaan langeta uskomaan, että muut ovat ymmärtäneet rytmin, jota itse taputtaa edelleen väärin.

Oli aika, jona Helsingin vihaaminen oli osa kehyskuntalaista identiteettiäni. Kysymys oli melkein ylpeydestä. Vastarinta Helsingin harmaata, vilkasta ja kylmää tapaa taittua itsensä päälle. Keskustan kadut olivat jotain, mitä piti kestää, eikä sellaista, jolle kuulua. Mutta mitä enemmän olen kävellyt niitä pitkin, sitä enemmän nälkä sellaista elämää kohtaan jota en elä, on kasvanut. Visio itsestäni kaupunkilaisena, joka kevyesti ja varmasti kävelisi pitkin sivukujia, piirtäisi askelillaan kortteleiden ääriviivoja, osaisi kertoa sotavuosista ja historian hehkusta, ei jätä rauhaan. Olisinpa sellainen, joka tuntisi kaiken, olisi osa edes kaupungin historiaa. Olla osa jotain. Ollapa. Niin.

Olen pienestä asti hävennyt taipumustani kadehtia. Siitä ei puhuta koskaan. En tiedä, kenen elämää ystävät katsovat mielien, kenen arkea kadehtien. Se on yksinäinen, eikä mitenkään hetkellinen tunne. Se on lanka, joka parsii kasaan ihmisyyden reunoja. Se on virta, joka on solmittu syvälle taiteeseen ja kirjallisuuteen, uskontoon ja tieteeseen. Kateus on pahe ja kuolemansynti, sillä sen on ajateltu vääjäämättä johtavan huonoihin lopputuloksiin – kaunaan ja vihaan ja katkeruuteen, sotaan ja väkivaltaan, risti- ja löytöretkiin. Kristinuskon keskuudessa kateus on ajateltu näön hämärtäjänä, Jumalan ja ihmisen välisen harmonian häiritsijänä. Monissa itäisissä uskontraditioissa kateus on egon lisäosa, joka estää hengellistä kasvua. Kateus on niin koettua ja tunnettua, että se on tallennettu toinen toistaan arvostetuimpiin mestariteoksiin. Shakespearen Othellossa kateus on vihreäsilmäinen hirviö, joka vääristelee käsityksiä. Infernossa Dante kuvaa kateutta syntinä, joka piinaa sielua ja jonka myrkky kiertyy ajan läpi kuin varjo. Kateus on halun ja toiveen hiljainen rikoskumppani.

Teokset vetoavat meihin, sillä ne kuvaavat jotain alkukantaista ja yleismaailmallista, jotain, mikä nitoo meidät historiaan, osaksi aikaa. Kateus ei ole vain tunnustettava virhe, vaan voima, joka ohjaa juonta, sivellintä, säkeitä. Kateuteen kiteytyy ihmisyys; loputon itsensä mittaaminen, muihin vertaaminen, sen haluaminen, mitä emme voi saada, kaipaus ja toive, harras haave.

Kateuden tabu siis elää ja voi hyvin. Vauraus, valta, menestys, kauneus, ihmissuhteet, verkostot. Riittämättömyyden myöntäminen on epämukavaa niin kateutta kokevalle kuin ympäröivälle yhteisöllekin. Monissa kulttuureissa jo ajatus siitä, että havittelisi tai tahtoisi sitä, mitä muilla on, on merkki heikkoudesta ja moraalisesta epäonnistumisesta. Kateus, riittämättömyys ja vielä päälle häpeä. Kateuden avoin tunnustaminen olisi sen myöntämistä, että itse ei koe olevansa kokonainen. Omavaraisuutta ja menestystä arvostavassa yhteiskunnassa kateuden sanoittaminen on yhteiskuntajärjestyksen rikkomista. Ajatuskin kylmää.

Ollapa joku, joka ei kadehtisi. Joku ihan muu, joka tuntee riittävänsä. Joku, jolla ei ole häpeää. Kateus on inhimillisen kokemuksen vaiettu ydin, kipinä kertomusten takana, liikkeellepaneva voima, joka ajaa hahmot kunnianhimoon ja tuhoonsa. Mutta voiko kateus ajaa elämässä eteenpäin? Miksi ei puhuta siitä, kuinka kateus paljastaa meille sen, mitä toivomme? Motivoivasta, kasvuun kannustavasta kateudesta? Narratiivilla on mahdollisuus kääntyä – mitä pahaa kävisi, jos ystävälle ilmaisisi kadehtimisestaan? Löytäisimmekö yhteyttä, lämpöä, vastakaikua? Kateus kertoo, että toisella on jotain, mitä itse haluaa – koulupaikka, omintakeinen tyyli, itsevarmuus tai ystäväpiiri. Se voi siis ohjata oikealle polulle. Voisiko yksinäisestä ja murentavasta kateudesta sittenkin jotain rakentavaa ja yhteisöllistä?

Kluuviin saapuessani Charli XCX:n Brat -albumi pyörähtää toistamiseen käyntiin. Vihreäsilmäisen hirviön kuva kuuluu läpi laulujen: ”I was trapped in the hatred / And your life seemed so awesome / I never thought for a second / My voice was in your head” – niittiköhän albumi niin paljon suosiota, sillä käsitteli ääneen sitä, mitä jokainen meistä kokee, häikäilemättä?

Helmikuun viima osuu Yliopistonkadulla iholle, joka jää takin kauluksen ja kaulahuivin väliin. Yliopistonkatu on pahin. Täällä aika muuttaa muotoaan, kiire ja hitaat tunnit. Täällä on aina hiki ja kylmä samaan aikaan. Kello on kohta yhdeksän ja arvon metrotunnelin sisäänkäynnin liepeillä, käyttääkö rahaa kahviin vai ei. Tupakkarinki Porthanian edessä nauraa ja tuttu ääni pään sisällä kuiskii, että varmaan taas minulle, ääni, jota ei ole koskaan todistettu oikeaksi. Tätä Kaisaniemen metroasemalle johtavaa sisäänkäyntiä remontoitiin puoli ikuisuutta. Mikään sen sisällä ei muuttunut, vaikka ulkoisesti töitä tehtiin; outo, yllättävä symbolismi. Suoristan takin helmaa ja nypin pudonneita hiuksia villakankaasta. Tuntuu homssuiselta. Jatkan kadehtimistani. Niin kaikki muutkin. Historia ja uskomukset kertovat, että kadehtiminen vie vielä palaviin järviin ja tuhoon, mutta ehkä kateudella on kääntöpuolensa. Ja Helsingilläkin. Joku kompastelee Tiedekulman rappusilla. Mies puhuu puhelimeen liian kovaa. Ohi kiitävällä naisella on reppu auki. Pilvet enteilevät lunta Tuomiokirkon takana, uusi talvi.

Kateus ja Helsinki ovat mielessäni yksi ja sama. Tänne keskittyy niin paljon lupausta ja hehkua, etten koskaan ole ajatellut yltäväni niihin korkeuksiin. Helsinki on jotain sellaista, jonka olen aina halunnut omakseni, mutta jota en koskaan ole saanut. Jotain, josta luen kirjoista, joita en ole itse kirjoittanut. Fabianinkatua miehittävät kellertävät ja ummehtuneelta haisevat Topelian rakennukset, jotka nekin katselevat kadehtien Kaisa-talon modernia fasadia. Vihaan Helsinkiä, koska se näyttää kaiken mitä on ollut, mitä on ja mitä en ole. Ja rakastan sitä, sillä se jos joku tietää, ettei kukaan ole vain sitä, miltä ulos päin näyttää. Meistä kukaan ei kykene väistämään kateuden lankoja, mutta ehkä ne voivat ajaa meitä eteenpäin. Yliopiston vanhojen talojen uudet sähkölukko-ovet surahtavat auki.

Huomenta.