Ysärillä syntyneellä ei ole multaa kynsien alla. Hänellä on rasitusvamma peukalossa liiallisesta Instagramin selaamisesta. Lapion se luulee olevan tarkoitettu nojailemiseen. Pitäisi laittaa varsi kettingistä, eipähän nojailisi enempää. Miten tällainen pehmo pärjää työelämässä?

”Ei nuorista enää löydä kunnollisia työntekijöitä. Ei ole kotona opittu tekemään töitä. Ei voi luottaa, että hommat tulee hoidettua. Eiväthän ne osaa mitään.”

Nämä mielipiteet olen kuullut lukuisilta ihmisiltä ympäri Suomea. Moni perinteisten fyysisten töiden työnantaja pitää ahkeria, osaavia ja oma-aloitteisia nuoria työntekijöitä harvinaisina.

Kunnollisella työntekijällä tulisi heidän mielestään olla multaa kynsien alla ja lapion hiertämiä kovettumia kämmenissä.

Oikeanlaisella työntekijällä ei ole näppäimistön aiheuttamaa rasitusvammaa vasemman käden pikkurillissä, kuten minulla vastikään.

Työelämä on muuttunut valtavasti viimeisten vuosikymmenien aikana. Raskaan fyysisen työn tekijöitä kuitenkin tarvitaan edelleen, eli onhan se osoitus laiskuudesta, jos eivät lapiohommat kiinnosta.

Höpö höpö, sanovat viestinnän alan ammattilaiset.

”Yhdeksänkymmentäluvulla syntyneet työntekijät ovat jo tämän päivän, eivät vain tulevaisuuden voimavara. Ikäpolvella on intoa, energiaa ja etenkin rohkeutta haastaa perinteisiä tapoja toimia”, sanoo digitaalisen sisältömarkkinoinnin toimiston Vapa Median toinen perustaja Ilona Hiila.

Hiilan mukaan ysäreissä parasta on heidän kykynsä muuttaa työelämän totuttuja käytäntöjä ja rakenteita. Jos jokin toimintatapa osoittautuu toimimattomaksi, on kokeiltava rohkeasti uutta.

Perinteisillä fyysisen työn aloilla riittää vertailupohjaa aikaisempiin ikäluokkiin. Myyttiset tarinat Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanin suota kuokkivasta Jussi Koskelasta alkaen ovat rakentaneet ihannekuvaa näiden alojen työntekijöistä.

Vielä sota-ajan jälkeen ajateltiin, että yksilön pitäisi nähdä työ arvokkaana sen sisällöstä riippumatta.

Akateemisesti koulutettujen tarina työelämässä on kuitenkin nykyään kovin erilainen. On olemassa työpaikkoja, joilla ei edes ole kokemusta kovin vanhoista työntekijöistä.

”Työntekijöinä 90-luvulla syntyneet vaikuttavat yhtä ahkerilta ja oma-aloitteisilta kuin 80-luvulla syntyneetkin”, sanoo Maria Ruuska, yksi kolmesta Kaskas Median perustajasta. Hänen firmassaan ei ennen 1980-lukua syntyneitä ole näkynyt kuin asiakaspuolella.

”Ysärit eroavat kasareista ehkä siinä, että harjoitteluun hakeudutaan hyvin varhaisessa vaiheessa opintoja. Se on hyvä juttu, koska opiskeluaikana kannattaa hankkia monenlaista työkokemusta sekä oman alan töistä että ihan muista hommista”, Ruuska sanoo.

Hän kuitenkin muistuttaa, että myös ysärit tarvitsevat yhtä lailla opintojaan kuin työtäkin. Monet työnantajat ovatkin valmiita joustamaan tässä suhteessa.

Opinnot eivät välttämättä enää erotu samalla tavalla itsenäiseksi elämänvaiheeksi kuin aikaisemmin. Monet etsivät mielenkiintoisia töitä jo opiskeluaikana. Työt eivät ole vain välttämätön paha kaurapuuron saamiseksi lautaselle. Ne ovat yhtä lailla keskeinen osa elämän sisältöä kuin opiskeluvaiheen kaverit ja bileet.

Vielä sotien jälkeisessä Suomessa eli vahvasti ajatus siitä, että yksilön pitäisi nähdä työ arvokkaana sen sisällöstä riippumatta. Viime vuosikymmeninä varsinkin akateemisesti koulutetut ovat kuitenkin alkaneet mieltää työn henkilökohtaisena projektina. Sen on oltava mielekästä ja toteutettava omaa persoonaa.

”Mitä nuorempiin ikäluokkiin mennään, sitä enemmän joukossa on työntekijöitä, jotka sitoutuvat ennen kaikkea mielekkäisiin työtehtäviin ja työkavereihin, eivät niinkään työnantajaan – ellei työnantaja anna erityistä syytä sitoutua. Ja sivumennen sanoen, se on aika tervettä”, sanoo Pete Saarnivaara, yksi Kaiku Helsinki –viestintätoimiston perustajista ja osakkaista.

Muutos aiheuttaa paineita myös työyhteisöille. Työntekijät eivät ole enää valmiita sitoutumaan sitoutumisen vuoksi. Heidän tavoitteensa ovat yksilöllisiä. Menestyäkseen rekrytointikilvassa yrityksen on onnistuttava kaikkien muiden tavoitteidensa ohella tukemaan työntekijänsä identiteetin rakentamista.

”Näille nuorille duuni ei ole vain duunia vaan osa identiteettiä”, Ilona Hiila vahvistaa.

”Tämä ryhmä täytyy vapauttaa ja haastaa toimimaan rohkeasti ja rikkomaan rajoja. Silloin he tuovat parhaan panostuksen tekemäänsä työhön”, Hiila jatkaa.

Työn kokonaisuuden on sovittava työntekijän arvomaailmaan ja elämäntapaan. Työelämään ei enää sopeuduta, vaan sitä sopeutetaan.

“Näille nuorille duuni ei ole vain duunia vaan osa identiteettiä.”

Asennehan on suorastaan ihailtavan röyhkeä. Myönteinen röyhkeys vaatii aina myös itsevarmuutta. Viestintätoimisto Milttonin rekrytoinnissa mukana olevan Cecilia Adolfssonin havaintojen mukaan sitä ysäreillä riittää.

”Monet ovat ehtineet jo lyhyessä ajassa olla monessa mukana, ja työelämään tuotavat meriitit saattavat löytyä myös harrastusten, mielenkiinnon kohteiden tai elämänkokemuksen puolelta”, Adolfsson sanoo.

”Työhaastattelujen perusteella itsevarmuus näkyy parhaimmillaan oman osaamisen ja näkemyksen taitavana esiintuomisena, joka herättää kiinnostuksen. Toisaalta joskus lopputuloksena on ylimitoitettu käsitys omasta osaamisesta.”

Myös Hiilan havaintojen mukaan ysärinuoret ovat poikkeuksellisen kunnianhimoisia.

”He haluavat haastaa itseään ja menevät mieluusti epämukavuusalueelleen kehittymään”, Hiila sanoo.

Nuorten niputtaminen yhteen joukkoon on kuitenkin enemmän kuin ongelmallista.

Etenkin ysäreiden kohdalla yhtenäisenä joukkona tarkastelussa on ongelmia. Vuonna 1990 syntyneet täyttävät tänä vuonna 25 vuotta. Vastaavasti vuosikymmenen viimeisenä vuonna syntyneet täyttävät 16 vuotta. He saavat muun muassa oikeuden ajaa kevytmoottoripyöräkortin. Edellinen ryhmä saa todennäköisesti yliopiston Etappi-kirjeen.

Ei ihme, etteivät kaikki innostu tavasta, jolla yksinkertaistetaan ysärit yhteen lokeroon.

”En mitenkään”, on Pete Saarnivaaran selvä vastaus, kun kysyn, kuinka hän luonnehtisi 1990-luvulla syntyneitä työntekijöinä.

Yhtenäiskulttuurista, mikäli sellaista on koskaan ollutkaan, ei 90-luvulla ollut hänen mukaansa enää jälkeäkään.

”Pääsääntöisesti Suomessa työntekijät ovat hyvin koulutettuja, osaavia, oma-aloitteisia ja tunnollisia iästä, sukupuolesta tai uskonnollisesta tai kulttuurisesta taustasta riippumatta”, Saarnivaara jatkaa.

”Sukupolvikokemus on epäilemättä ihmisiä yhdistävä tekijä, mutta yksilöiden väliset erot ja henkilökohtaiset arvostukset ovat paljon merkittävämpiä. On vaikea edes aukottomasti määritellä, mikä se sukupolvikokemus mahtaa loppujen lopuksi olla.”

Tätä taustaa vasten Saarnivaara kuitenkin myöntää, että yhdeksänkymmentäluvun lapsissa voi olla aikaisempaa enemmän esimerkiksi epämuodollisuutta ja avoimuutta arvostavia. Heidän tietotekniset taitonsa ovat yleisesti ottaen hyvät.

Alussa kuvaamani kokemukset ysäreitä laiskoina pitävistä työmiehistä ovat jo muutaman vuoden takaa. Meillä vuosikymmenen ensimmäisillä lapsilla on siis ollut hyvin aikaa petrata. Lisäksi kannattaa muistaa, että edellinen sukupolvi pitää aina seuraajiaan hitusen laiskempina ja osaamattomampina kuin itseään.

Tilastokeskuksen mukaan viime vuosien keskimääräinen työelämään siirtymisen ikä oli naisilla 20 ja miehillä 21 vuotta. Tähän tilastoon eivät kuitenkaan kuulu pätkä- tai osa-aikatyötä tekevät virallisesti päätoimiset opiskelijat. Heitä on suuri joukko kaikissa alle 25-vuotiaissa yliopisto-opiskelijoissa.
Vielä kaksikymmentä vuotta sitten keskimääräinen työn aloittamisikä oli poikkeuksellisen korkealla: naisilla 26 ja miehillä 25 vuotta.

Ainakin yksi asia, josta edellisellä sukupolvella ei ole varaa napista edes nuorisotyöttömyyden ja kasvavan syrjäytymisongelman keskellä.

Kirjoittaja on juuri ennen Neuvostoliiton romahdusta syntynyt 1990-luvun elätti.